Vasilievskin metroasemalla

Pietarin ilta, kello lyö seitsemää.
Todistan hiljaista näytelmää.

Satapäinen ihmisjoukko
nojaa vasten toisiaan.
Katseensa on kiinnitetty
pieneen metroasemaan.
Susiturkit, nahkatakit,
minihameet, karvalakit,
kaikki yhteen sulavat.
Ihmiset nuo monenlaiset,
venäläiset miehet, naiset,
sisälle vain tahtovat.

Satapäinen ihmisjoukko
liikkuu pienin askelin,
aidan yli oikoreitin
löytää kansa ovelin.
Hiljalleen vain tovereita
vastaanottaa rakennus.
Hatunnoston arvoinen on
joukkiolla jonotus.
Edessä on pyöröovi.
Ei kaksi siitä sisään sovi,
yhdessä jos koittavat:
yksinäiset voittavat.

Liityn itse näytelmään,
hitaasti siis hiipimään
käyn, painautuen mukaan.
Suuri lauma lämmittää,
en millään meinaa ymmärtää:
hermostu ei kukaan!
Maatuskoja takana,
dievuskoja edessä,
ukkojakin siellä täällä,
metroliput kädessä.
Minuutteja kymmenen
rauhassa vain matelen,
kaikki ovat hiirenhiljaa
vaikka kuinka kuuntelen.

Loskaisella lattialla
hymyilen ja tuuletan,
tällä metroasemalla
unelmaani toteutan.
Takanani pyöröovi,
varsin pieni, keltainen.
Kädessäni elon tovi
suuri, kultahampainen.