Kiitos.

Kiitos ikimuistoisista neljästä kuukaudesta. Saapuessani kylmään syleilyysi tammikuun lopulla, olit peittänyt autot hangen alle ja puhalsit tonneittain lunta päälleni, kun astelin kouluun. Pian huomasit, etten lähdekään pois, ja vaihdoit taktiikkaa tyystin.

Annoit minulle monta hyvää kaveria, suomalaisia ja venäläisiä. Heidän kauttaan juurrutit minut hiljalleen leveille kauppakaduille, kymmenille silloille ja kuvaasi rikkovaan Nevaan, jonka kapeat kanaalit tuovat sinulle elämää verisuonten lailla. Kiitos kymmenistä kahviloista ja ravintoloista, joissa toit pöytään tuoreiden leivonnaisten ja ruokien lisäksi paljon hauskoja keskustelunaiheita, jotka saivat minut sulkemaan silmäni iltaisin huulet korvissa. Oli myös hienoa, että annoit välillä mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia laajemmin tästä elämästä ja maailmasta, ja erityisesti tästä maasta. Opetit paljon.

Lähden aamulla Viipuriin, josta ostan polkypyörän ja matkaan puolitoista viikkoa Karjalan halki. Tuon kauniin maapalan isänmaani menetti sinun tähtesi. Suomenkielisen kartan takana lukee: ”Ota riski! Rakastu Venäjään!” Otin riskin ja rakastuin. En kanna kaunaa.

Kiitos, Pietari, noista kolmesta ovimummosta, jotka vuorotellen vartioivat minunkin kotiani koko kevään ajan ja jaksoivat aina toivottaa hyvää päivää. Päivät olivat hyviä! Elämäni kirjassa on nyt jälleen yksi valmis luku, kyrillisin kirjaimin kirjoitettu, yksi parhaista.

Keltainen johtaja

Kävin pari viikkoa sitten Moskovassa. Punainen tori, Kremlin korkeiden tiilimuurien kätkemät kirkot ja hallintorakennukset, valtava valtionyliopiston päärakennus ja jylhät metroasemat tekivät liminkalaismieheen ison vaikutuksen. Kiistatta oudoin kokemus oli kuitenkin keltaisen johtajan näkeminen.

Astuin sisälle talon kokoiseen, pyramidin muotoiseen kivirakennelmaan. Hämärän käytävän perällä kohtasin lapsenkasvoisen sotilaan, joka nosti vasenta kättään kymmenen senttiä osoittaakseen tietä kohti keltaista johtajaa. Edessä oli lähes täydellinen pimeys, ja asettelin askeleeni huolella astuessani muutamia portaita alaspäin. Ilma oli viileämpää kuin ulkona. Huomasin edessäni jälleen himmeästi valaistut nuoren miehen kasvot. Sotilas liikautti kättään, ja suunta oli taas selvä.

Rauhallisen näköinen, pienikokoinen johtaja lepäsi puku päällä keskellä huonetta. Hänen silmänsä olivat kiinni. Valaistussa lasiakvaariossa makaava ruumis oli keltainen kuin ikivanha kirja tai maissintähkä. Takanani kulkenut mies pysähtyi hetkeksi, jolloin yksi vartiosotilaista napsautti sormiaan kiihdyttäen turistin uuteen vauhtiin.

Ehdin nähdä Vladimir Iljitš Leniniä parikymmentä sekuntia. Päästyäni takaisin Punaiselle torille paahtavan auringon alle mietin, että olinko nähnyt nuken vai ihmisen. Paljonko Vladimirissa on jäljellä sitä alkuperäistä? Milloin keltainen ruumis pääsee lepäämään maan multiin, matojen ruuaksi? Vaihdetaanko akvaarioon parinkymmenen vuoden kuluttua Vladimir, jonka nykyinen työpaikka on varsin lähellä kivistä pyramidia? Hänen kasvonsa komistavat jo nyt kuvakirjoja, tauluja, kelloja, mukeja ja puisia maatuskoja.

Voiton vai tappion päivä?

Sunnuntaina Venäjä kajautti ilmoille voimakkaan "Uraa!"-huudon koko maailmalle voitonpäivän kunniaksi. Täällä kulttuuripääkaupungissa suuri Talvipalatsin aukio toimi näyttämönä historiansa suurimmalle sotilasparaatille. Hetkittäin sain tarkennettua katseeni eturivin kiinalaisten takaa valtavaan kuvaruutuun, jossa presidentti Medvedev piti puhetta Saksan liittokansleri rinnallaan. 9. toukokuuta juhlittiin liittoutuneiden voittoa Natsi-Saksasta. Oliko minulla syytä juhlaan?

Pieni ja sisukas Suomi taisteli Venäjää vastaan Saksan rinnalla. Usein puhutaan erillissodasta, mutta näkeekö muu maailma tilanteen sinivalkoisten vai sinipunavalkoisten lasien läpi? Hitler kävi Mannerheimin syntymäpäivillä, eikä hän syönyt täytekakkua suinkaan vihollisen ominaisuudessa. Vanha vainooja tuli idästä ja vei rakkaasta Suomi-neidostamme isoja paloja kylmällä kourallaan. Kuuluiko Suomi voittajiin? Ei. Torjuntavoittajiin kyllä, mutta häviäjäpuolella olimme, jos yhtään uskomme kansainvälistä tietosanakirjaa.

Puolueettomana suomalaisena voin toki mainostaa, että esi-isämme taistelivat myös Hitlerin joukkoja vastaan Lapin sodassa. Suomi taisteli siis hetken verran Venäjän, suurimman vihollisensa, puolella. Saksalaiset vetäytyivät ja muutama heistä antoi henkensä suomalaisen luodille. Voisinko siis juhlia voitonpäivää?

Hitler oli syöpä koko ihmiskunnalle, ihmisen moraalille ja oikeudenmukaisuudelle. Tuon julman nöpöviiksen kukistaminen oli niin merkittävä teko, että voisin melkein kiittää venäläisiä siitä. Laajimmassa merkityksessään voitonpäivää voivat siis juhlia kaikki maailman kansalaiset, joilla on sydän paikallaan. Vai voivatko?

Ristiriitaisin tuntein vyöryin monituhatpäisen kansanjoukon mukana aamulla Talvipalatsille seuraamaan paraatia. Iltapäivällä etsin hyvissä ajoin eturivin paikan Pietarin valtakadun, Nevsky Prospektin, reunalta. Jalan tai vanhoilla sotilasajoneuvoilla kulkeneet tuhannet silmäätekevät, sotilaat ja veteraanit saivat kansan hurraamaan maansa nimeä. Näkyipä joukossa ainakin kommunisteja Stalin-kuvien kanssa, elonsa ehtoolla olevia veteraaneja rintamukset mitaleilla peitettyinä ja venäläisiä urheilijoita jumppa-asuissaan.

Illalla seisoin mustana kimmeltävän Nevan rannalla ja katsoin, kun sen ylle ammuttiin pitkä mutta vaatimaton ilotulitus kanuunoiden jyskeen säestämänä. Paikalla oli kymmeniätuhansia ihmisiä, joiden huudot ja riemu saivat vastustajan vakoojankin nauramaan hämmästyksestä. "Rossiya, Rossiya!" kajahti mahtavasti ilmoille, kun nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, rikkaat ja köyhät jakoivat yhteisen palan historiaa täynnä voimakasta kansallistunteen paloa.

Oli hienoa nähdä, että tässä vastakohtien ja ristiritojen maassakin löytyy aihe, jonka takana näennäisesti kaikki kansalaiset voivat seisoa yhtä ylpeinä. Tuli venäläisten puolesta hyvä olo.

Jätin liput ja rintamerkit ostamatta ja kannatan edelleen käsitettä erillissodasta. Kiitos kuitenkin niille venäläisille veteraaneille, jotka olivat mukana kukistamassa lahjatonta taidemaalaria joukkoineen muilla rintamilla.

Hullu maailma

Tässä jo toinen blogiteksti peräkkäin samasta aiheesta, eli junamatkasta Pietariin. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan juna on hyvä paikka törmätä mielenkiintoisiin ihmisiin. Tai hulluihin.

Hyppäsin Tolstoin kyytiin Kouvolassa perjantai-iltana. Minulle osoitetussa yöhytissä oli venäläinen nuoripari, jonka toivetta kunnioittaen päädyinkin viereiseen koppiin kahden venäläisnaisen kanssa. Nuorempi heistä jäi pois Viipurissa ja vanhempi, Nokian insinöörin vastikään jättämä rouva, oli seuranani Pietariin saakka. Kuuntelin tuntikaupalla jälkimmäisen katkeraa vuodatusta suomalaisten epärehellisyydestä ja kylmyydestä, sekä kiusaamisesta, jota hän on maahanmuuttajana karmeasti joutunut kokemaan Helsingissä asuessaan.

Yläkerran naapurit seuraavat venäläisrouvan liikkeitä ja hakkaavat lattiaa aina sen huoneen yläpuolella, missä nainen kaksiossaan kulloinkin on. Todennäköisesti kiusaajat ovat kuulemma asentaneet kyseisen nelikymppisen Jelenan asuntoon pienenpieniä kameroita, joiden avulla he voivat seurata hänen liikkeitään ja suunnata melusaasteen juuri oikeaan kohtaan asuntoa, jopa vessaan. Naapurit ovat ovelia ja lopettavat lattian rummuttamisen aina silloin, kun venäläisrouva saa vieraita. Poliisi ja taloyhtiö eivät auta. Suomi on todella paha maa. Ja Helsinki kaunis.

En sitten viitsinyt ummistaa silmiäni, vaan luin samaa Vene-lehden vanhaa ilmaisnumeroa Ladozhkyn asemalle saakka. Siellä valitsin pimeiden taksien jonosta tällä kertaa tadzikistanilaisen partamiehen sinisen farmariladan Neuvostoliiton ajoilta. Tuosta sirpin ja vasaran liitosta minua muistutti tänään reipas aamuherätys, kun kansa tanssi ja taputti asuntoni edustalla valtavista ämyreistä pauhaavien kansanlaulujen tahtiin. Kalinka, kalinka, kalinka maja! Huomenna on voitonpäivä.

Niin paljon ois aihetta lauluun

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet täynnä jännittäviä tapahtumia ja menestyksen hetkiä, jotka ovat saaneet sydämeni kanteleen soittamaan venäläistä laulua, "Rakastan elämää". Vastatuuliakin on toki ollut, kuten jo toista viikkoa kestänyt armoton nuha ja hinkuyskä, joita yritän selättää saunan ja paikallisen kolmen euron lääkeliemen voimalla.

Kivi siirtyi vastikään taas sentin verran eteenpäin elämäni mittanauhalla, mutten vielä voi elvistellä juuri minkäänlaisella kokemuksella. Siksi olinkin onnekas, kun satuin tapaamaan Kouvola-Pietari-väliä paahtaneessa Repin-yöjunassa ison miehen, joka on paininut Venäjän-kaupan raskaassa sarjassa 70-luvulta lähtien.

Yön tunteina makoilin makuuvaunun kapealla yläpunkalla ja kuuntelin alapunkalta kantautuvaa matalaa baritonia, joka piirsi ilmaan uskomattomia tarinoita kaupankäynnistä itärajan takana. Olin päättänyt lukea kokeeseen koko matkan, mutta ymmärsin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja annoin läppärini piilotella rinkan syövereissä. Konsultti kertoi, että vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin hän inhoaa venäläistä, byrokratiaan ja korruptioon rakennettua systeemiä, joka ei kuulemma osoita kehittymisen merkkejä juurikaan. Ihmettelin, että miksi hän sitten tekee töitä rajan takana, johon sain tyhjentävän vastauksen: "Voisinhan istua vaikka kotona Pihtiputaalla. Kyllä elämä on näin kuitenkin hienompaa, kun jotain jännää tapahtuu koko ajan!" Oli hetken hiljaista.


Saavuin Pietariin kahdelta yöllä. Otin juna-asemalta haltuuni kansantaksin, eli istuuduin vänkärin paikalle nuoren azerbaidzanilaismiehen vanhaan Ladaan. Olin kuullut kymmeniä varoituksia siitä, että taksiin, tai kenenkään kansalaisen kyytiin, ei ole turvallista mennä yksin. Tarina hakatusta norjalaisopiskelijasta pyöri mielessäni, kun kaiken varalta yritin selkä suorana, yhdellä ilmeellä tehdä itseni mahdollisimman isoksi ja pelottavaksi ryöstökohteeksi. Sade putoili pimeältä taivaalta tuulilasiin, kun saavuimme kotisaarelleni Vasilille. Siellä kuski alkoi kysellä ajo-ohjeita heikolla venäjällä, tilanne vapautui, ja vaihdoimme aiheen hetkessä jalkapalloon. Parinkymmenen minuutin matka maksoi noin 12 euroa.

Kävimme tänään poikien kanssa valtionhistoriamuseossa. Vitriinien takana oli satoja asiakirjoja, Leninin, Stalinin, Molotovin ja Trotskin kuvia, sekä joitakin vanhoja esineitä, kuten naarmuiset silmälasit. Olipa yhdessä huoneessa myöskin esittelyssä otteita viime vuosien politiikasta. Johtajakuvien joukossa nökötti pieni potretti, jossa seisoi Suomen tasavallan edustaja "Matti Taneli Vanhanen". Muiden toisia nimiä ei kerrottu.

Hymyilevä Darwin ruokajonossa

Miten on kehittynyt pietarilaisen bisneskoulun ruokajonon kärjessä asteleva venäläisopiskelija? Sain siihen ymmärrystä pari viikkoa sitten, kun menin kahden suomalaiskaverini kanssa yliopiston ruokalaan täyttämään vatsamme edullisella kouluruualla.

Poistuimme luennolta ensimmäisten joukossa ja laskeuduimme betoniportaita pitkin pari kerrosta karuun ja avaraan ruokalaan, joka vetää sisäänsä parisataa opiskelijaa. Olimme jonossa ensimmäisten joukossa; salaattihylly ja ruokailuvälineet siinsivät vain viiden metrin päässä. Siinä vaiheessa Charles Darwin kieri haudassaan ja nauroi partakarvat tutisten luonnonvalintateorian epäilijöille. Vaikka pidimme katseemme tiukasti edellämme jonottavien selässä, emme edenneet ensimmäisten kymmenen minuutin aikana metriäkään. Hymyilevät opiskelijat, nuoret miehet ja naiset, astelivat jonon kärkeen, soluttautuivat sinne ystäviensä tukemana ja jättivät kolme suomalaismiestä seisomaan voimattomina, suut ihmetyksestä ammollaan.

Eräs neito tuli kohdalleni, sanoi "Izvinite!", eli anteeksi, ja astui eteeni. Otin sisälläni jo muutamia kierroksia, sillä en ymmärtänyt näitä erikoisia pelisääntöjä. Nälkä kalvoi mieltäni, kun keskustelin kahden kohtalotoverini kanssa taktiikasta. Suomalaisen toimintatavan säilyttäminen, sääntöjen noudattaminen ja etuilun jättäminen voittivat demokraattisen äänestyksen hetkeksi. Sitten Darwin tuli korvani juureen ja kuiskasi: "Jos tahdot ruokaa, käytä kyynärpäätaktiikkaa. Luonnonvalinta ratkaisee sen, jäätkö eloon."

Olin kolmesta ensimmäinen, jonka kärsivällisyys loppui varttitunnin kohdalla. Oikaisin parin metrin matkan ihmisröykkiön keulalle, autoin vieressäni seisonutta nuorta venäläispoikaa hieman sivuun ja otin tarjottimen käteeni. Hetken päästä istuin jo pöydän ääressä, edessäni läjä rasvaista makaronia ja kotletti. Sisälläni ärjyi leijona. Sen vatsa oli täynnä syötyä moraalia.

Kielikaveri ja pelottava mummo

Sorruin tänään kiireessä astumaan McDonaldsiin Vasilievskyn metroaseman kupeessa, ja BicMac-ateriaa tuhotessani pöytäni ääreen istuutui kuusikymppinen mummo suklaaleivoksen kanssa. Hän alkoi heittää juttua urakalla, ja olin pakotettu keskustelemaan kännykkäsanakirjan avustamana. Uteliaan mielen valtava kysymystulva sisälsi ainakin seuraavat: Mikä sinun nimesi on? Mitä Henri tarkoittaa? Missä asut? Missä vanhempasi asuvat? Mitä ajattelet Putinista ja Medvedevistä? Onko Pietari hieno paikka?

Kun aloin tehdä lähtöä, ryppyjään paksulla pakkelilla täytellyt mummo ehdotti, että hän voisi tarjota kahvit. Torjuin tarjouksen niin ystävällisesti kuin osasin. Seuraavana hän kysyi puhelinnumeroani. Toinnuttuani hämmästyksestä kirjoitin vanhaan Nokialaiseen rivin numeroita summamutikassa. Mummeli yritti samantien soittaa puhelimeeni, joten lähdin rivakasti paikalta. Riemu keskustelusta paikallisen babushkan kanssa oli muuttunut minuutissa hyökyaalloksi vastenmielisyyden tunnetta. Sotilastermiä käyttäen: irti!


Hetkeä myöhemmin tapasin sovitusti Nikitan, kielikaverini Pietarin Suomi-klubilta, ensimmäistä kertaa. Ikäiseni nuori mies yllätti minut täysin. Hän puhui suomea erittäin hyvin ja ymmärsi lähes kaiken mitä lausuin, kun käytin selkeää kirjakieltä oulun sijaan. Astelimme viimeisiä pieniä jäälauttoja hyvästelevän Nevan vartta, kun ilta-aurinko värjäsi keltaisten rakennusten seinät oransseiksi ja navakka tuuli sai kamerakäden epävakaaksi. Nikita kertoi, että pari vuotta sitten hän kävi Suonenjoella poimimassa kesän mansikoita, ja ihastui samantien rehellisiin ja ystävällisiin ihmisiin sekä kauniiseen luontoon.

Silloin mies päätti vielä joskus muuttaa entiseen suuriruhtinaskuntaan. Hän on opiskellut sinivalkoista kieltä nyt itsenäisesti kaksi vuotta, päivittäin, ja samalla tuloksetta yrittänyt hakea töitä Suomesta. Silti toivo kuulemma elää edelleen vahvana. Olikin aika opettaa leveähymyiselle, kuun lopussa avioituvalle diplomi-insinöörille vanha sana täynnä mullan ja tervan tuoksua, kovettuneita käsiä, hikikarpaloita ja ikiaikaista tahtoa taistella loppuun saakka. Sisu.

Tarkoituksemme on tavata Nikitan kanssa pitkin kevättä ja kannustaa toisiamme haasteellisten kielten parissa. Itseäni alkoi hävettää oman venäjänkieleni heikkous, joten lienee pakko opetella iltalukemisina pari uutta sanaa!

Todennäköisyyslaskelmia

Kirjoitin naistenpäivänä blogissani kolmesta naisesta, joista ensimmäisen tapasin kysyessäni tietä ravintolaan. Nyt aiheeni koskettaa taas kauniimpaa sukupuolta, mutta tahdon painottaa, että syynä ei ole nainen, vaan uskomaton sattuma. Mieletön sattuma.

Kuinka todennäköistä on, että suomalaismies kysyy tuntemattomalta tytöltä tietä viisimiljoonaisen kaupungin keskustassa, ja kohtalon oikusta pyytää apua venäjänkielisen ohjelman ymmärtämiseen Beethoven-konsertissa kuukautta myöhemmin juuri samalta tytöltä? Kuinka todennäköistä on, että tyttö yhtäkkiä muistaa, että on tavannut tuon neuvoa kysyvän suomalaisen kuukautta aiemmin Pietarin pääkadulla? Kuinka todennäköistä on, että muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen suomalainen ja venäläinen vaihtavat puhelinnumeroita ja lähtevät konsertin jälkeen kahville, mukanaan fiksusti pukeutunut, trendikäs, huumeilla kätensä tärisemään saava mies? Ja kuinka todennäköistä on, että tuo mies, aikansa juttua heitettyään, joutuu poistumaan paikalta, jättäen suomalaisen miehen ja venäläisen tytön, tai naisen, kahdestaan kahvilaan perjantai-iltana?

Kuinka todennäköistä on, että cappuccinoa hiljaisen jazzin säestämänä sekoittelevat suomalainen ja venäläinen huomaavat, että heillä on iso liuta samoja harrastuksia, kokemuksia ja mielenkiinnon kohteita? Ja että venäläinen brunette kysyy suomalaiselta maantievärin edustajalta, että tunteeko hän suomesta yhtä Jukkaa, Rintalan Jukkaa? Kuinka todennäköistä on, että kyseinen Jukka tahtoo nimenomaan tuon James Cook-kahvilassa istuvan tytön kävelevän kameroiden ja muotikriitikoiden eteen maailman eri kolkissa, yllään Jukan suunnittelema asu? Tai että Chanel tahtoo samaa?

Kuinka todennäköistä on, että opintolainalla elävä suomalainen vaihto-opiskelija ajautuu kahville itselleen täysin tuntemattoman, kaupungin seurapiireissä sukeltavan venäläisen huippumallin kanssa, ja he sopivat tapaavansa seuraavalla viikolla kuoron laulaessa kirkossa Ave Mariaa? Ja että kulkuri ja joutsen ovat samalla viivalla, yhtä vahvoja, jolloin molemmat voivat olla rauhassa omana itsenään?

Ei liene kovin todennäköistä. Elämässä on kuitenkin se hieno puoli, että välillä todennäköisyyksiä vastaan mennään ryminällä. Joku saa salamaniskun päähänsä seitsemän kertaa. Toinen voittaa lotossa kahdesti pääpotin. Kolmannelle käy, kuten yllä.

Mukava olla se kolmas. Tämä on sellaista, mitä tulin Pietarista hakemaan: paikallista kieltä, kulttuuria ja kavereita, en isoa läjää opintopisteitä hyvillä arvosanoilla. Huomenna on henkilöstöjohtamisen koe. Päässäni soi Beethovenin viidennestä sinfoniasta "Allegro."

Maailman kansainvälisin posti

Ostin pienelle kummitytölleni syntymäpäivälahjaksi pari pehmolelua, jotka lähetin hänelle helmikuun lopulla. Venäjän posti, Potsta Rossii, onnistui saamaan ne perille Ouluun vaivaisella kuuden euron postimaksulla. Matkaa Pietarista kärppäkaupunkiin kertyy autolla noin 750 kilometriä. Onkin melko vaikuttavaa, että paketti viipyi matkalla 40 päivää!

Luin kyllä ennen paketin lähettämistä suurlähetystön sivuilta, että posti saattaa kulkea Pietarin ja suomen välillä jopa kahdeksan viikkoa. Päättelin tiedon olevan luultavasti vanhentunutta, tai ainakin liioteltua, sillä eihän äiti-Venäjän postilaitoskaan voisi olla niin tehoton. Jos joku paikallinen Sergei Tarzanov laittaisi paketin reppuun ja lähtisi viemään sitä Pohjois-Suomen pääkaupunkiin potkulaudalla, potkutellen ainoastaan kahdeksan tuntia päivittäin, kymmenen kilometrin tuntinopeudella, hän olisi kantamuksineen perillä kymmenessä päivässä. Jos alakerran ovimummo olisi ottanut helmikuussa jalkaansa Peltoset ja sivakoinut ojia myöten Ouluun, olisi hänkin ollut perillä ennen lumen sulamista. Jos puolen kilon paketti olisi toimitettu Suomen piilaaksoon pikkulintujen toimesta viemällä siitä 20 grammaa päivittäin oikeaan osoitteeseen, se olisi ollut perillä alle kuukaudessa. Nyt ei ollut.

Syitä postipaketin hitaaseen matkantekoon voi olla useita. Mahdollisesti paketti vietti muutamia päiviä Pietarissa ennen lähtöään. Ehkäpä postitätin lapsi leikki lähettämilläni pehmoleluilla, kunnes kyllästyi niihin. Tai mahdollisesti paketit eivät mene Suomeen lyhintä reittiä, vaan jonkun keskuspostin kautta, käyden mutkan vaikkapa Amsterdamissa. Mutta sekään ei riitä selittämään neljääkymmentä päivää. Totuus lieneekin se, että Venäjän posti lähetti pakettini väärään suuntaan, tahallaan tai vahingossa! Luulen löytäneeni vastauksen.

Paketti odotti ensin viikon verran kyytiä juna-asemalle, josta se vietiin kiskoja pitkin maailman suuriman maan itäisimpään kolkkaan, Vladivostokiin, Japaninmeren rannalle. Siellä paketti, pehmot kissa ja koira, säilöttiin terminaaliin, josta trukkikuski nosti sen tuhansien muiden pienten pakettien kanssa laivaan kolme päivää myöhemmin. Rahtialus pysähtyi Japanissa yhden päivän, josta se jatkoi matkaansa viidentoista päivän ajan saapuen lopulta helteiseen Panamaan. Reissussa pahoin kärsinyttä pakettia ei vietykään maailman kuuluisimman kanavan läpi, vaan nostettiin lentokoneeseen, joka laskeutui kahtatoista tuntia myöhemmin Amsterdamiin. Sieltä se vietiin Finnairilla Helsinkiin, josta edelleen alle vuorokaudessa Ouluun.

Kiitos Potsta Rossii, maailman kansainvälisin posti. Kiitos Siperian pikajuna, kiitos laivan miehistö, kiitos lentokapteenit ja kiitos kaikki ne postin kulkuun vaikuttaneet tahot, joita en erikseen maininnut. Kummityttöni sai lahjansa tänään. Myöhästyneet, mutta sitäkin lämpimämmät syntymäpäiväonnittelut, Olga!

Merkkitapahtumien äärellä

Sain raavittua kasaan kohtuullisen ensimmäisen version kandidaattityöstä ja lähetettyä sen valvojalle kiirastorstaina, jonka jälkeen olikin mukava rauhoittua pääsiäisen viettoon.

Tästä tulee, tai on jo, erilainen pääsiäinen. Vanhat kaverit, perhe, rairuoho, junioreille piilotetut Kinderit, mämmi ja tuomiokirkossa kuunneltava Matteus-passio puuttuvat. Niiden synnyttämää aukkoa olen yrittänyt täyttää soittamalla Matteus-passion youtubesta ja käymällä hetken valtavassa Kazanskin kirkossa seuraamassa ortodoksista Jumalanpalvelusta ikoneineen, piilosta laulavine kuoroineen ja suitsukkeineen. Päivisin olen nauttinut Pietarin kirkkaasta kevätauringosta, ja iltaisin paikalliset, hämärästi valaistut kahvilat ja kuppilat ovat toivottaneet pieniä kaveriporukoita tervetulleeksi cappuccinolle tai muulle.

Tänään maksoin opiskelijalipusta euron ja kävin kuuntelemassa Bachin urkumusiikkia kahden tunnin verran Bolshoi Salissa, paikallisten filharmonikkojen kotiluolassa. Koraalit pakottivat sydämeni lyönnit varmaan lähelle neljääkymmentä.

Pääsiäinen ei juuri näy. Itse asiassa päivämäärästä tietämätön ei voisi arvata pääsiäistä täällä muusta, kuin suuresta tulppaanimäärästä, joka ihmisten käsien kautta vaihtaa omistajaa, siirtyen metroihin, kauppoihin, kahvilohin ja puistoihin.

Kaikki eivät ole vielä rauhoittuneet kristinuskon merkkitapahtumien äärellä. Pommiuhkaukset ovat saapuneet jo tähänkin kaupunkiin, sulkien muutaman aseman hetkeksi. Toissapäivänä todistin metrin päästä, kuinka kaksi bussilastillista mellakkapoliiseja tukahdutti opposition järjestämän mielenilmauksen, jonka aiheena oli kokoontumisen vapaus. Kämppäni yläpuolella asuu mies, joka yön äänistä päätellen joutuu turvautumaan väkivaltaan sanojen loppuessa.

Täytyy lyödä nyrkillä kattoon ja laittaa Matteus-passiota kovemmalle.

Hyvää pääsiäistä!

Asialistaa

Viimeisen parin viikon aikana ei ole tapahtunut mitään spektaakkelimaista, silä olen joutunut uhraamaan pääosan vapaa-ajastani kandidaattityön kirjoittamiseen. Listaan nyt kuitenkin ranskalaisilla viivoilla muutamia ajatuksia ja tapahtumia menneiltä päiviltä:

-Maailmalla vietettiin Earth Houria, jonka aikana kansalaisia yllytettiin sammuttamaan valot ja säästämään sähköä. Samana päivänä kuntosalilla kymmeniä kuntopyöriä, soutulaitteita, steppereitä ja juoksumattoja katsellessa tuli mieleeni, että voitaisiinko ihmisten kuntosaleilla tuottamaa energiaa hyödyntää vaikkapa valaistukseen? Jokainen hikiliikkuja lataisi kuntosalin akkua parilla sadalla watilla, ja jos akusta puhti loppuisi, niin perinteinen sähköverkko tulisi hätiin. Motto: puurosta valoa!

-Lauantaina söin sushia ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, ja muistot tuon raa'an mereneläväherkun alkulähteiltä pulpahtivat pintaan. Kämpälläni oli vierailulla liuta suomen nuoriso-osastoa, ja loistava seura sai sushin maistumaan melkein yhtä hyvältä kuin etnisen ravintolan kebab miedolla kastikkeella.

-Kävimme eilen vaihto-oppilaiden ja muutamien venäläisten köörillä paikallisessa teatterissa, Teatr Europassa. Juuri mitään en vuorosanoista ymmärtänyt, mutta näyttelijät tekivät vakuuttavaa työtä välittäessaan katsojille mielikuvaa Neuvostoliiton rappiosta. En viitsi tässä blogissa tuota rappiolistaa esitellä, mutta "miettikääpä ite."

-Lumet ovat miltei sulaneet ja Nevan jäät tekevät lähtöään. Kevään merkkejä myös lienee se, että näin viime yönä unta Natashasta, pienestä purrestani, jota kiillotin kotipihalla Suomenlahden lempeitä tuulia odotellessa.

Oliko uimahousut?

Pienten huokosten miljoonakerho
synnyttää innoissaan puroja, lampia.
Käännän päätä
ja räpäytän lammet lattialle.

Poski
vasten vedestä tummaa puuta
katson hämärään.
Päissä on mitä lie:

Yhdellä harmaa, kukan muotoinen.
Toisella vihreä ja punainen
suojatien värikoodi.

Ja sitten keltainen villapipo.

Sen alla tyttö oikaisee itsensä;
suorastaan valloittaa
selällään paikan, josta joku pappa poistui.

On kuuma.

Hengitän hitaasti, suoraan ylöspäin.
Selkä etsii raoista viileämpää,
mutta puroilla on voimaa.


”Klok.”


Joku tuli tai meni.

En anna silmieni hukkua, joten
mistä tietäisin.

Mies kertoo tarinaa.
Ymmärrys ei riitä millään,
ja matala ääni häviää painissa
tyhjälle ajatukselle.
Uutta vettä nousee pieniin puroihin.



Odottaako joku vapautuvaa paikkaa?

Nousen, istun alhaalla ja katson.
Taas erilainen huopahattu.
Vastapäätä tusinan verran viivoja
tai hymyjä,
kaikilla sielun peilit visusti kiinni.

Kaikilla oma, lämmin maailma.



Loisteputken kalpea valo kadehtii punaista päätä,
jolla on taas kiire.

Ovessa "сауна".
Ei ollut kiulua tai kauhaa.
Ja äiti:
oli uimahousut.



__________________________

Harhautus

Tällaisen blogin kautta on suuri kiusaus yrittää antaa itsestä ja maasta oikein dynaaminen, mahtava ja onnellinen kuva lukijoille. Ajattelin siis inhimillistää tuota kuvaa kertaheitolla ja kertoa salaisuuden. Töhöilin tällä viikolla oikein kunnolla! Armeijakielellä: tein morttivirheen. Venäjälle saavuttaessa ulkomaalaisen on rekisteröidyttävä viranomaisille kolmen päivän sisällä. Saavuin Helsingistä Pietariin myöhään maanantai-iltana, kristallinkirkkaana tarkoituksenani rekisteröityä heti tiistaina. Nuoruusajan dementia iski kuitenkin päälle, ja unohdin koko homman. Kävin Päkkilän Juhon kanssa kuuntelemassa Mozartin Requiemin torstaina, jonka jälkeen heitimme legendaa aamuun saakka. Aamulla sitten muistin rekisteröitymisen, auttamattomasti myöhässä. Kyllä harmitti.

Opintotoimiston Natasha kertoi, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voisin soittaa itse viranomaisille ja kertoa tilanteen. Tällöin joutuisin poliisitutkintaan, antaisin sormenjälkeni ja maksaisin 5000 ruplaa sakkoa. Tilanne olisi kuulemma vakava ja voisi aiheuttaa myös läjän muita vaikeuksia. Toinen vaihtoehtoni olisi käydä pikapuoliin uudestaan Suomessa ja muistaa rekisteröidä saamani uusi mahantulokortti ajoissa.

Tietenkin tartuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Maksoin Pietari-Lappeenranta-Pietari -bussilipusta 40 euroa, vietin 15 tuntia lauantaipäivästä sinisessä Mersun Sprinterissä ja kolme tuntia Lappeenrannan keskustassa. Söin kuuden euron pitsan, luin päivän lehdet, ostin Dressmannista sukat lätäköissä kastuneiden tilalle ja hain naapuriliikkeen alennusrekistä särmän nahkatakin, verovapaana tietenkin.

Paluumatkalla Venäjän rajalla katselin rajavirkailijattaren touhuja hengitystäni pidättäen. Hän tutki passini, viisumini ja maahantulokorttini huolellisesti. Välilä nainen oli jo laittaa papereihin leiman, mutta laskikin leimasimen, ja tutki tilannetta uudelleen, tietokonettaan keskittyneesti nakutellen. Sydämeni syke alkoi matkia kyrillisen näppäimistön nopeaa ja rytmitöntä ropinaa.

Viimein sain paperini. "Pasalusta!", eli kiitos vaan. Käyn rekisteröimässä paperini huomenna. Kännykkä muistuttaa.

(Tarina on fiktiivinen, jotta liittovaltion turvallisuuspalvelu, miliisi ja muut tahot välttyvät aiheettomilta epäilyksiltä ja jatkotoimenpiteiltä.)

Pietari-Helsinki ja keskustelu rajalla

Seuraava teksti on tallennettu tekstiviestiin perjantain ja lauantain välisenä yönä ja siirretty sitten tänne.

Istun minibussissa kuoppaisella maantiellä. Bussin ajovalojen lisäksi perjantaiyön pimeyttä rikkoo välillä lähestyvä valo, joka hetken päästä jakautuu kahdeksi ympyräksi. Vaalimaan raja-asema lähestyy kovaa vauhtia, mutta Helsinkiin on vielä matkaa neljä tuntia. Täytyy tappaa aikaa laittamalla ajatuksia tekstiviestiin. Siirrän tämän koko maailman luettavaksi huomenna päästessäni Hassen koneelle.

Kulutan transitin penkkejä miespuolisen kuskin, naispuolisen "matkanjohtajan" ja seitsemän eri ikäisen naisen kanssa. Vieressäni istuva Victoria kertoi, että naisten täytyy reissata Suomessa ahkerasti saadakseen viisumin, jolla pääsee esimerkiksi Espanjaan. Näin he joutuvat todistamaan konsulaatille todelliset matkailuintressinsä, sillä passeja myöntävät kaverit pelkäävät naisten etsivän ulkomailta aviomiehiä, tarkoituksenaan jättää Venäjä taakseen kokonaan. Miesten kohdalla pelkoa ei ole, sillä "he tulevat tietenkin takaisin."

Tämä bussimatka Venäjän kulttuuripääkaupungin ja Suomen pääkaupungin välillä on muuten uskomattoman edullinen: 15 euroa! Jos viisumi on hallussa, niin matkakustannuksista matkat Pohjolan Venetsiaan eivät jää kiinni. Kahdeksasta matkustajasta kertyy siis 120 euroa, josta vähennetään ainakin kahden ihmisen palkka, polttoainekulut ja muut. Tällä bisneksellä tuskin syrjäytetään erästä meksikolaista teleoperaattorilordia maailman rikkaimman ihmisen paikalta. Siis rahassa mitattuna: olenhan itsekin rikkaampi!

(toinen viestiin tallennettu merkintä 2h myöhemmin)

Keskustelu Suomen rajalla:

RV= rajavartija, VO=vaihto-opiskelija

RV: Onko tuo venäläinen nainen teidän seurassa?
VO: On joo. Tai siis samalla minibussilla tultiin.
RV: Tiiätkö onko hänellä muita matkatavaroita?
VO: No varmaan tuolla minibussissa. Niinku meillä kaikilla.
RV: Aivan. Ettei vaan tyttö oo Espanjaan menossa. Tiedätkö?
VO: Helsinkiin meinas pariksi päivää. Sitten meinas Pietariin palata.
RV: USkotko tuota naista? Vaikka ootte tunteneet toisenne vasta pari tuntia?
VO: No todellakin. Miksi se ois mulle koko matkan satuja kertonut.
RV: No näytähän passia vielä. Ettet vaan iteki oo joku virolainen tai venäläinen, ku noin puhemiehenä toimit.
(Vaihto-opiskelija ei reagoi ajatellen, että rajamies pelleilee. Passintarkastushan on jo takana.)
RV: No näytähän sitä passia nyt!
(vaihto-opiskelija näyttää passiaan)
RV: Selvä. Kunhan selviää, että tuo tyttö on valehdellut, niin sen viisumi revitään ja nainen lähetetään takaisin sinne Uralille, vai mistä lie tulee.
OV: Aivan. Se siis valehteli teille?
RV: No ei vielä tiedetä. Mutta katotaanpa laukut!

Elämä on luopumista

Otsikko rimmaa hienosti Siddharta Gautaman, eli Buddhan, legendaarisen totuuden kanssa. "Elämä on kärsimystä." Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Lapparini siirtyi tietokoneiden taivaaseen toissapaivana. Yritin korjata vempeletta tuntikausia, mutta onnistuin vain pahentamaan tilannetta. Yhteyteni ulkomaailmaan, tai siis kotimaahan,on talla hetkella koulun tietokoneen varassa. Rajan takana tietokoneen mahdollistamat yhteydet, Facebook, Skype, mese ja sahkoposti, ovat jyranneet itsellani reippaasti matkapuhelimen ohi. Nyt on alaston olo.

Olen harmissani siita, etten voi enaa sujuvasti kayttaa kahta minulle rakkainta kirjainta, joita venalaiset eivat ole tehokkuussyista painaneet kyrilliseen nappaimistoonsa. (Pakkoruotsin kayneena jatan sen kolmannen kirjaimen mainitsematta. Kysykaa ookkelta.)Pahoittelen, etten jaksanut kopioida ja liittaa ae:ta ja oe:ta juuri otsikkoa pidemmalle.

Omasta tietokoneesta luopumisella on myos hyvia seurauksia: koulun koneella kandityon kirjoittaminen sujuu huomattavasti jouhevammin. Ylimaaraisia virikkeita on vahemman.

Kavin tanaan leikkauksessa, jossa minulta poistettiin varsin ruma, paahani kasvanut systeemi. Nainen pesi hiukseni, hieroi paatani, kuivasi, leikkasi, trimmasi, pesi jalleen, hieroi ja tuunasi. Koko tunnin parturioperaatio, ensimmainen kohdallani moneen vuoteen, maksoi vain 12 euroa. Naytan nyt ehka hieman venalaiselta uuden hiustyylini kanssa, mista lienee vain hyotya tassa nationalistien taytamassa federaatiossa.

Lukion uskonnontunnilta muistan, etta Siddharta viimeisteli aikoinaan neljan totuuden sarjansa sanoihin "Karsimys lakkaa, kun elamanjano sammuu. Elamanjano sammuu kulkemalla pyhaa, kahdeksanosaista tieta." Siita tiesta en enempaa tiedakaan, mutta huomenna hyppaan mashrutkaan, paikalliseen tilataksiin, ja suuntaan 7-tieta Helsinkiin. Taytyy hankkia uusi kone.

Kolme naista

Näin kansainvälisen naistenpäivän aattona päätin antaa positiivista palautetta kauniimmalle sukupuolelle. Matkablogin luonteen huomioiden on kuitenkin paikallaan käsitellä naisaihetta siitä näkökulmasta, joka täällä itärajan takana avautuu. Jylhissä teksteissä on monesti kolme pääteemaa, joten keskityn itse kolmeen naiseen lauantailta.

Etsimme eilen kaupungilla nuorison suosimaa Zooom-ravintolaa kahden suomalaispojan, tai miehen, kanssa. Ainoa johtolankamme oli oma vuodentakainen muistikuvani siitä, että ravintola sijaitsee lähellä Kazanin kirkkoa Pietarin keskustassa. Hämärä muistikuvani johti meidät kilometrin väärään suuntaan, ja päädyin kysymään tietä nuorelta pietarilaistytöltä. Tummakutrinen olento väläytti hymyn, jonka rinnalla järjestelmäkameran lisäsalamavalokin näyttää kuolevalta valokärpäseltä. Tyttö osasi englantia, tiesi ravintolan, oman kantapaikkansa, ja opasti eksyneitä suomalaissetiä muutaman korttelin verran. Hän opiskeli kuulemma yliopistossa suhdetoimintaa. Veikkaan menestystä!

Metroasemalla yritin tuloksetta ostaa kuukausilippua, sillä kaupungin ainoa kuukausilippuja varten rakennettu toimisto on viikonloppuisin suljettu. Päädyinkin pakon edessä ostamaan kertalippuja myyntiluukulta, jonka lasiseinän takana istui keski-ikäinen, vahvasti meikattu venäläisrouva. Ilmoitin tilaavani kaksi lippua. Totinen nainen nosti pystyyn kaksi sormea, muodostaen näin tahtomattaan rauhanmerkin. Nyökkäsin ja liu’utin satasen hänelle ikkunan alta. Sekunnissa, ilmeenkään värähtämättä, nainen tönäisi vaihtorahat ja liput puolelleni. Huippunopeuteen parinkymmenen lipunmyyjävuoden aikana kouliintuneena hän ei käyttänyt koko asiakastapahtumaan enempää kuin kolme sekuntia! Hymyilin ihmetystäni suu ammollaan. Selän kääntäessäni taisin havaita myös pientä hymynkaretta takanani.

Suurimman vaikutuksen lauantain naisista minuun teki kuitenkin alakerran vanha ovimummo. On oikeastaan huijausta ottaa hänet tälle listalle, sillä olemme tavanneet kotikerrostaloni ulko-ovella jo kymmeniä kertoja, mutta mielestäni kyseinen mummo ansaitsisi vaikka kullalla silatun blogimaininnan. Hän oli nuori ja sorja neito, kun maailman katseet kääntyivät Hitlerin kohteena olevaan pohjolan Venetsiaan, silloiseen Stalingradiin. Saattoipa pakkasessa Nevan vartta astellut nuori tyttö ihmetellä, että missä isä on, kun hänestä ei kuulu mitään. Raatteentiestä ei vielä tiedetty.

Nyt arviolta kahdeksankymmentävuotias, pieni ja hento ovimummo katsoo aamuisin nuorta ja rikasta suomalaista vaihto-opiskelijaa, joka syöksyy oven ohitse kohti bussipysäkkiä. Sitten valpas vartija laskee katseensa takaisin kirjaan, monenteenko lie samalla viikolla, ja jatkaa lukemista. Välillä hän lakaisee ovenedustan lumesta, kärsinyttä luutaa kuihtuneilla käsillään komentaen, ja palaa taas kirjansa pariin.

Eilen, kun tulin asunnolleni lauantaikoulun jälkeen, tuo valkohapsinen, pieni mummo oli jälleen puhdistamassa pihakivetystä kunnon tuiskun jäljiltä. Mieleni teki auttaa, mutten tohtinut edes ehdottaa moista. Mummo nosti katseensa, ja tummat, kirkkaat silmät hymyilivät kymmenien uurteiden keskeltä. Neuvostoliiton aikaiset, naarmuiset lentäjälasit olivat valuneet ahkeran työntekijän nenänpäähän. Sanoimme toisillemme hyvää päivää.

27 pistettä

Tein viikko sitten BCG:n GMAT-testin, jonka perusteella valittiin työharjoittelijoita Moskovan toimistoon. Loppupeleissä paikka ei jäänyt valtavan kauas, sillä sain testistä 27 pistettä. 31 pisteellä olisi tullut kesällä muutto pääkaupunkiin!:)

Kissa ja koira lähtivät Suomeen

Kävin tänään jututtamassa muutamia Fazerin omistaman, Pietarin suurimman leipomon, Hlebny Domin johtajia osana koulun konsultointiprojektia. Keski-ikäiset naisjohtajat olivat varsin leppoista väkeä, ja välillä nauroimme yhdessä Venäjälle vedet silmissä. Hyvästellessämme kaverit tarjosivat alustavasti jotain henkilöstöjohtamiseen liittyvää tutkimusprojektia kunhan palaan Suomeen. Pitää kyllä säilyttää linkki.:D

Täällä lumet sulavat hurjaa vauhtia ja kumisaappaita on kovasti ikävä. Huhujen mukaan pakkaset kuitenkin palaavat, joten keväästä on tässä välissä turha vielä hehkuttaa.

Sain viimein lähetettyä lahjapaketin kummitytölle, karmeasti myöhässä kylläkin. Muutamien turhien postireissujen jälkeen löysin nimittäin tänään oikeanlaisen paikan, ja jonotettuani tunnin verran kahden asiakkaan (!) takana sain luovuttaa kissan ja koiran tiskille. Takanani nuori neito muistutti minulle, että olemme Venäjällä, eli hommat eivät pelaa. No, itseäni jonotus ei haitannut, sillä armoton byrokratia ja yksinkertaistenkin asioiden mieletön hitaus ja monimutkaisuus ovat turruttaneet minut. Esimerkiksi metroaseman mummo käytti tänään valtaansa, eikä myynyt minulle metrokorttia, koska passini oli koulun toimistolla. Ei tunnu missään! Toivottavasti kissa ja koira ovat perillä Suomessa ennen kesää.:D

Nyt Fitness Planetalle hyväksyttämään netistä napattu treeniohjelma. Täytyy olla kunnossa voitonpäivän paraatissa Moskovassa.:)