Kolme naista

Näin kansainvälisen naistenpäivän aattona päätin antaa positiivista palautetta kauniimmalle sukupuolelle. Matkablogin luonteen huomioiden on kuitenkin paikallaan käsitellä naisaihetta siitä näkökulmasta, joka täällä itärajan takana avautuu. Jylhissä teksteissä on monesti kolme pääteemaa, joten keskityn itse kolmeen naiseen lauantailta.

Etsimme eilen kaupungilla nuorison suosimaa Zooom-ravintolaa kahden suomalaispojan, tai miehen, kanssa. Ainoa johtolankamme oli oma vuodentakainen muistikuvani siitä, että ravintola sijaitsee lähellä Kazanin kirkkoa Pietarin keskustassa. Hämärä muistikuvani johti meidät kilometrin väärään suuntaan, ja päädyin kysymään tietä nuorelta pietarilaistytöltä. Tummakutrinen olento väläytti hymyn, jonka rinnalla järjestelmäkameran lisäsalamavalokin näyttää kuolevalta valokärpäseltä. Tyttö osasi englantia, tiesi ravintolan, oman kantapaikkansa, ja opasti eksyneitä suomalaissetiä muutaman korttelin verran. Hän opiskeli kuulemma yliopistossa suhdetoimintaa. Veikkaan menestystä!

Metroasemalla yritin tuloksetta ostaa kuukausilippua, sillä kaupungin ainoa kuukausilippuja varten rakennettu toimisto on viikonloppuisin suljettu. Päädyinkin pakon edessä ostamaan kertalippuja myyntiluukulta, jonka lasiseinän takana istui keski-ikäinen, vahvasti meikattu venäläisrouva. Ilmoitin tilaavani kaksi lippua. Totinen nainen nosti pystyyn kaksi sormea, muodostaen näin tahtomattaan rauhanmerkin. Nyökkäsin ja liu’utin satasen hänelle ikkunan alta. Sekunnissa, ilmeenkään värähtämättä, nainen tönäisi vaihtorahat ja liput puolelleni. Huippunopeuteen parinkymmenen lipunmyyjävuoden aikana kouliintuneena hän ei käyttänyt koko asiakastapahtumaan enempää kuin kolme sekuntia! Hymyilin ihmetystäni suu ammollaan. Selän kääntäessäni taisin havaita myös pientä hymynkaretta takanani.

Suurimman vaikutuksen lauantain naisista minuun teki kuitenkin alakerran vanha ovimummo. On oikeastaan huijausta ottaa hänet tälle listalle, sillä olemme tavanneet kotikerrostaloni ulko-ovella jo kymmeniä kertoja, mutta mielestäni kyseinen mummo ansaitsisi vaikka kullalla silatun blogimaininnan. Hän oli nuori ja sorja neito, kun maailman katseet kääntyivät Hitlerin kohteena olevaan pohjolan Venetsiaan, silloiseen Stalingradiin. Saattoipa pakkasessa Nevan vartta astellut nuori tyttö ihmetellä, että missä isä on, kun hänestä ei kuulu mitään. Raatteentiestä ei vielä tiedetty.

Nyt arviolta kahdeksankymmentävuotias, pieni ja hento ovimummo katsoo aamuisin nuorta ja rikasta suomalaista vaihto-opiskelijaa, joka syöksyy oven ohitse kohti bussipysäkkiä. Sitten valpas vartija laskee katseensa takaisin kirjaan, monenteenko lie samalla viikolla, ja jatkaa lukemista. Välillä hän lakaisee ovenedustan lumesta, kärsinyttä luutaa kuihtuneilla käsillään komentaen, ja palaa taas kirjansa pariin.

Eilen, kun tulin asunnolleni lauantaikoulun jälkeen, tuo valkohapsinen, pieni mummo oli jälleen puhdistamassa pihakivetystä kunnon tuiskun jäljiltä. Mieleni teki auttaa, mutten tohtinut edes ehdottaa moista. Mummo nosti katseensa, ja tummat, kirkkaat silmät hymyilivät kymmenien uurteiden keskeltä. Neuvostoliiton aikaiset, naarmuiset lentäjälasit olivat valuneet ahkeran työntekijän nenänpäähän. Sanoimme toisillemme hyvää päivää.