Kiitos.

Kiitos ikimuistoisista neljästä kuukaudesta. Saapuessani kylmään syleilyysi tammikuun lopulla, olit peittänyt autot hangen alle ja puhalsit tonneittain lunta päälleni, kun astelin kouluun. Pian huomasit, etten lähdekään pois, ja vaihdoit taktiikkaa tyystin.

Annoit minulle monta hyvää kaveria, suomalaisia ja venäläisiä. Heidän kauttaan juurrutit minut hiljalleen leveille kauppakaduille, kymmenille silloille ja kuvaasi rikkovaan Nevaan, jonka kapeat kanaalit tuovat sinulle elämää verisuonten lailla. Kiitos kymmenistä kahviloista ja ravintoloista, joissa toit pöytään tuoreiden leivonnaisten ja ruokien lisäksi paljon hauskoja keskustelunaiheita, jotka saivat minut sulkemaan silmäni iltaisin huulet korvissa. Oli myös hienoa, että annoit välillä mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia laajemmin tästä elämästä ja maailmasta, ja erityisesti tästä maasta. Opetit paljon.

Lähden aamulla Viipuriin, josta ostan polkypyörän ja matkaan puolitoista viikkoa Karjalan halki. Tuon kauniin maapalan isänmaani menetti sinun tähtesi. Suomenkielisen kartan takana lukee: ”Ota riski! Rakastu Venäjään!” Otin riskin ja rakastuin. En kanna kaunaa.

Kiitos, Pietari, noista kolmesta ovimummosta, jotka vuorotellen vartioivat minunkin kotiani koko kevään ajan ja jaksoivat aina toivottaa hyvää päivää. Päivät olivat hyviä! Elämäni kirjassa on nyt jälleen yksi valmis luku, kyrillisin kirjaimin kirjoitettu, yksi parhaista.

Keltainen johtaja

Kävin pari viikkoa sitten Moskovassa. Punainen tori, Kremlin korkeiden tiilimuurien kätkemät kirkot ja hallintorakennukset, valtava valtionyliopiston päärakennus ja jylhät metroasemat tekivät liminkalaismieheen ison vaikutuksen. Kiistatta oudoin kokemus oli kuitenkin keltaisen johtajan näkeminen.

Astuin sisälle talon kokoiseen, pyramidin muotoiseen kivirakennelmaan. Hämärän käytävän perällä kohtasin lapsenkasvoisen sotilaan, joka nosti vasenta kättään kymmenen senttiä osoittaakseen tietä kohti keltaista johtajaa. Edessä oli lähes täydellinen pimeys, ja asettelin askeleeni huolella astuessani muutamia portaita alaspäin. Ilma oli viileämpää kuin ulkona. Huomasin edessäni jälleen himmeästi valaistut nuoren miehen kasvot. Sotilas liikautti kättään, ja suunta oli taas selvä.

Rauhallisen näköinen, pienikokoinen johtaja lepäsi puku päällä keskellä huonetta. Hänen silmänsä olivat kiinni. Valaistussa lasiakvaariossa makaava ruumis oli keltainen kuin ikivanha kirja tai maissintähkä. Takanani kulkenut mies pysähtyi hetkeksi, jolloin yksi vartiosotilaista napsautti sormiaan kiihdyttäen turistin uuteen vauhtiin.

Ehdin nähdä Vladimir Iljitš Leniniä parikymmentä sekuntia. Päästyäni takaisin Punaiselle torille paahtavan auringon alle mietin, että olinko nähnyt nuken vai ihmisen. Paljonko Vladimirissa on jäljellä sitä alkuperäistä? Milloin keltainen ruumis pääsee lepäämään maan multiin, matojen ruuaksi? Vaihdetaanko akvaarioon parinkymmenen vuoden kuluttua Vladimir, jonka nykyinen työpaikka on varsin lähellä kivistä pyramidia? Hänen kasvonsa komistavat jo nyt kuvakirjoja, tauluja, kelloja, mukeja ja puisia maatuskoja.

Voiton vai tappion päivä?

Sunnuntaina Venäjä kajautti ilmoille voimakkaan "Uraa!"-huudon koko maailmalle voitonpäivän kunniaksi. Täällä kulttuuripääkaupungissa suuri Talvipalatsin aukio toimi näyttämönä historiansa suurimmalle sotilasparaatille. Hetkittäin sain tarkennettua katseeni eturivin kiinalaisten takaa valtavaan kuvaruutuun, jossa presidentti Medvedev piti puhetta Saksan liittokansleri rinnallaan. 9. toukokuuta juhlittiin liittoutuneiden voittoa Natsi-Saksasta. Oliko minulla syytä juhlaan?

Pieni ja sisukas Suomi taisteli Venäjää vastaan Saksan rinnalla. Usein puhutaan erillissodasta, mutta näkeekö muu maailma tilanteen sinivalkoisten vai sinipunavalkoisten lasien läpi? Hitler kävi Mannerheimin syntymäpäivillä, eikä hän syönyt täytekakkua suinkaan vihollisen ominaisuudessa. Vanha vainooja tuli idästä ja vei rakkaasta Suomi-neidostamme isoja paloja kylmällä kourallaan. Kuuluiko Suomi voittajiin? Ei. Torjuntavoittajiin kyllä, mutta häviäjäpuolella olimme, jos yhtään uskomme kansainvälistä tietosanakirjaa.

Puolueettomana suomalaisena voin toki mainostaa, että esi-isämme taistelivat myös Hitlerin joukkoja vastaan Lapin sodassa. Suomi taisteli siis hetken verran Venäjän, suurimman vihollisensa, puolella. Saksalaiset vetäytyivät ja muutama heistä antoi henkensä suomalaisen luodille. Voisinko siis juhlia voitonpäivää?

Hitler oli syöpä koko ihmiskunnalle, ihmisen moraalille ja oikeudenmukaisuudelle. Tuon julman nöpöviiksen kukistaminen oli niin merkittävä teko, että voisin melkein kiittää venäläisiä siitä. Laajimmassa merkityksessään voitonpäivää voivat siis juhlia kaikki maailman kansalaiset, joilla on sydän paikallaan. Vai voivatko?

Ristiriitaisin tuntein vyöryin monituhatpäisen kansanjoukon mukana aamulla Talvipalatsille seuraamaan paraatia. Iltapäivällä etsin hyvissä ajoin eturivin paikan Pietarin valtakadun, Nevsky Prospektin, reunalta. Jalan tai vanhoilla sotilasajoneuvoilla kulkeneet tuhannet silmäätekevät, sotilaat ja veteraanit saivat kansan hurraamaan maansa nimeä. Näkyipä joukossa ainakin kommunisteja Stalin-kuvien kanssa, elonsa ehtoolla olevia veteraaneja rintamukset mitaleilla peitettyinä ja venäläisiä urheilijoita jumppa-asuissaan.

Illalla seisoin mustana kimmeltävän Nevan rannalla ja katsoin, kun sen ylle ammuttiin pitkä mutta vaatimaton ilotulitus kanuunoiden jyskeen säestämänä. Paikalla oli kymmeniätuhansia ihmisiä, joiden huudot ja riemu saivat vastustajan vakoojankin nauramaan hämmästyksestä. "Rossiya, Rossiya!" kajahti mahtavasti ilmoille, kun nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, rikkaat ja köyhät jakoivat yhteisen palan historiaa täynnä voimakasta kansallistunteen paloa.

Oli hienoa nähdä, että tässä vastakohtien ja ristiritojen maassakin löytyy aihe, jonka takana näennäisesti kaikki kansalaiset voivat seisoa yhtä ylpeinä. Tuli venäläisten puolesta hyvä olo.

Jätin liput ja rintamerkit ostamatta ja kannatan edelleen käsitettä erillissodasta. Kiitos kuitenkin niille venäläisille veteraaneille, jotka olivat mukana kukistamassa lahjatonta taidemaalaria joukkoineen muilla rintamilla.

Hullu maailma

Tässä jo toinen blogiteksti peräkkäin samasta aiheesta, eli junamatkasta Pietariin. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan juna on hyvä paikka törmätä mielenkiintoisiin ihmisiin. Tai hulluihin.

Hyppäsin Tolstoin kyytiin Kouvolassa perjantai-iltana. Minulle osoitetussa yöhytissä oli venäläinen nuoripari, jonka toivetta kunnioittaen päädyinkin viereiseen koppiin kahden venäläisnaisen kanssa. Nuorempi heistä jäi pois Viipurissa ja vanhempi, Nokian insinöörin vastikään jättämä rouva, oli seuranani Pietariin saakka. Kuuntelin tuntikaupalla jälkimmäisen katkeraa vuodatusta suomalaisten epärehellisyydestä ja kylmyydestä, sekä kiusaamisesta, jota hän on maahanmuuttajana karmeasti joutunut kokemaan Helsingissä asuessaan.

Yläkerran naapurit seuraavat venäläisrouvan liikkeitä ja hakkaavat lattiaa aina sen huoneen yläpuolella, missä nainen kaksiossaan kulloinkin on. Todennäköisesti kiusaajat ovat kuulemma asentaneet kyseisen nelikymppisen Jelenan asuntoon pienenpieniä kameroita, joiden avulla he voivat seurata hänen liikkeitään ja suunnata melusaasteen juuri oikeaan kohtaan asuntoa, jopa vessaan. Naapurit ovat ovelia ja lopettavat lattian rummuttamisen aina silloin, kun venäläisrouva saa vieraita. Poliisi ja taloyhtiö eivät auta. Suomi on todella paha maa. Ja Helsinki kaunis.

En sitten viitsinyt ummistaa silmiäni, vaan luin samaa Vene-lehden vanhaa ilmaisnumeroa Ladozhkyn asemalle saakka. Siellä valitsin pimeiden taksien jonosta tällä kertaa tadzikistanilaisen partamiehen sinisen farmariladan Neuvostoliiton ajoilta. Tuosta sirpin ja vasaran liitosta minua muistutti tänään reipas aamuherätys, kun kansa tanssi ja taputti asuntoni edustalla valtavista ämyreistä pauhaavien kansanlaulujen tahtiin. Kalinka, kalinka, kalinka maja! Huomenna on voitonpäivä.

Niin paljon ois aihetta lauluun

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet täynnä jännittäviä tapahtumia ja menestyksen hetkiä, jotka ovat saaneet sydämeni kanteleen soittamaan venäläistä laulua, "Rakastan elämää". Vastatuuliakin on toki ollut, kuten jo toista viikkoa kestänyt armoton nuha ja hinkuyskä, joita yritän selättää saunan ja paikallisen kolmen euron lääkeliemen voimalla.

Kivi siirtyi vastikään taas sentin verran eteenpäin elämäni mittanauhalla, mutten vielä voi elvistellä juuri minkäänlaisella kokemuksella. Siksi olinkin onnekas, kun satuin tapaamaan Kouvola-Pietari-väliä paahtaneessa Repin-yöjunassa ison miehen, joka on paininut Venäjän-kaupan raskaassa sarjassa 70-luvulta lähtien.

Yön tunteina makoilin makuuvaunun kapealla yläpunkalla ja kuuntelin alapunkalta kantautuvaa matalaa baritonia, joka piirsi ilmaan uskomattomia tarinoita kaupankäynnistä itärajan takana. Olin päättänyt lukea kokeeseen koko matkan, mutta ymmärsin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja annoin läppärini piilotella rinkan syövereissä. Konsultti kertoi, että vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin hän inhoaa venäläistä, byrokratiaan ja korruptioon rakennettua systeemiä, joka ei kuulemma osoita kehittymisen merkkejä juurikaan. Ihmettelin, että miksi hän sitten tekee töitä rajan takana, johon sain tyhjentävän vastauksen: "Voisinhan istua vaikka kotona Pihtiputaalla. Kyllä elämä on näin kuitenkin hienompaa, kun jotain jännää tapahtuu koko ajan!" Oli hetken hiljaista.


Saavuin Pietariin kahdelta yöllä. Otin juna-asemalta haltuuni kansantaksin, eli istuuduin vänkärin paikalle nuoren azerbaidzanilaismiehen vanhaan Ladaan. Olin kuullut kymmeniä varoituksia siitä, että taksiin, tai kenenkään kansalaisen kyytiin, ei ole turvallista mennä yksin. Tarina hakatusta norjalaisopiskelijasta pyöri mielessäni, kun kaiken varalta yritin selkä suorana, yhdellä ilmeellä tehdä itseni mahdollisimman isoksi ja pelottavaksi ryöstökohteeksi. Sade putoili pimeältä taivaalta tuulilasiin, kun saavuimme kotisaarelleni Vasilille. Siellä kuski alkoi kysellä ajo-ohjeita heikolla venäjällä, tilanne vapautui, ja vaihdoimme aiheen hetkessä jalkapalloon. Parinkymmenen minuutin matka maksoi noin 12 euroa.

Kävimme tänään poikien kanssa valtionhistoriamuseossa. Vitriinien takana oli satoja asiakirjoja, Leninin, Stalinin, Molotovin ja Trotskin kuvia, sekä joitakin vanhoja esineitä, kuten naarmuiset silmälasit. Olipa yhdessä huoneessa myöskin esittelyssä otteita viime vuosien politiikasta. Johtajakuvien joukossa nökötti pieni potretti, jossa seisoi Suomen tasavallan edustaja "Matti Taneli Vanhanen". Muiden toisia nimiä ei kerrottu.

Hymyilevä Darwin ruokajonossa

Miten on kehittynyt pietarilaisen bisneskoulun ruokajonon kärjessä asteleva venäläisopiskelija? Sain siihen ymmärrystä pari viikkoa sitten, kun menin kahden suomalaiskaverini kanssa yliopiston ruokalaan täyttämään vatsamme edullisella kouluruualla.

Poistuimme luennolta ensimmäisten joukossa ja laskeuduimme betoniportaita pitkin pari kerrosta karuun ja avaraan ruokalaan, joka vetää sisäänsä parisataa opiskelijaa. Olimme jonossa ensimmäisten joukossa; salaattihylly ja ruokailuvälineet siinsivät vain viiden metrin päässä. Siinä vaiheessa Charles Darwin kieri haudassaan ja nauroi partakarvat tutisten luonnonvalintateorian epäilijöille. Vaikka pidimme katseemme tiukasti edellämme jonottavien selässä, emme edenneet ensimmäisten kymmenen minuutin aikana metriäkään. Hymyilevät opiskelijat, nuoret miehet ja naiset, astelivat jonon kärkeen, soluttautuivat sinne ystäviensä tukemana ja jättivät kolme suomalaismiestä seisomaan voimattomina, suut ihmetyksestä ammollaan.

Eräs neito tuli kohdalleni, sanoi "Izvinite!", eli anteeksi, ja astui eteeni. Otin sisälläni jo muutamia kierroksia, sillä en ymmärtänyt näitä erikoisia pelisääntöjä. Nälkä kalvoi mieltäni, kun keskustelin kahden kohtalotoverini kanssa taktiikasta. Suomalaisen toimintatavan säilyttäminen, sääntöjen noudattaminen ja etuilun jättäminen voittivat demokraattisen äänestyksen hetkeksi. Sitten Darwin tuli korvani juureen ja kuiskasi: "Jos tahdot ruokaa, käytä kyynärpäätaktiikkaa. Luonnonvalinta ratkaisee sen, jäätkö eloon."

Olin kolmesta ensimmäinen, jonka kärsivällisyys loppui varttitunnin kohdalla. Oikaisin parin metrin matkan ihmisröykkiön keulalle, autoin vieressäni seisonutta nuorta venäläispoikaa hieman sivuun ja otin tarjottimen käteeni. Hetken päästä istuin jo pöydän ääressä, edessäni läjä rasvaista makaronia ja kotletti. Sisälläni ärjyi leijona. Sen vatsa oli täynnä syötyä moraalia.

Kielikaveri ja pelottava mummo

Sorruin tänään kiireessä astumaan McDonaldsiin Vasilievskyn metroaseman kupeessa, ja BicMac-ateriaa tuhotessani pöytäni ääreen istuutui kuusikymppinen mummo suklaaleivoksen kanssa. Hän alkoi heittää juttua urakalla, ja olin pakotettu keskustelemaan kännykkäsanakirjan avustamana. Uteliaan mielen valtava kysymystulva sisälsi ainakin seuraavat: Mikä sinun nimesi on? Mitä Henri tarkoittaa? Missä asut? Missä vanhempasi asuvat? Mitä ajattelet Putinista ja Medvedevistä? Onko Pietari hieno paikka?

Kun aloin tehdä lähtöä, ryppyjään paksulla pakkelilla täytellyt mummo ehdotti, että hän voisi tarjota kahvit. Torjuin tarjouksen niin ystävällisesti kuin osasin. Seuraavana hän kysyi puhelinnumeroani. Toinnuttuani hämmästyksestä kirjoitin vanhaan Nokialaiseen rivin numeroita summamutikassa. Mummeli yritti samantien soittaa puhelimeeni, joten lähdin rivakasti paikalta. Riemu keskustelusta paikallisen babushkan kanssa oli muuttunut minuutissa hyökyaalloksi vastenmielisyyden tunnetta. Sotilastermiä käyttäen: irti!


Hetkeä myöhemmin tapasin sovitusti Nikitan, kielikaverini Pietarin Suomi-klubilta, ensimmäistä kertaa. Ikäiseni nuori mies yllätti minut täysin. Hän puhui suomea erittäin hyvin ja ymmärsi lähes kaiken mitä lausuin, kun käytin selkeää kirjakieltä oulun sijaan. Astelimme viimeisiä pieniä jäälauttoja hyvästelevän Nevan vartta, kun ilta-aurinko värjäsi keltaisten rakennusten seinät oransseiksi ja navakka tuuli sai kamerakäden epävakaaksi. Nikita kertoi, että pari vuotta sitten hän kävi Suonenjoella poimimassa kesän mansikoita, ja ihastui samantien rehellisiin ja ystävällisiin ihmisiin sekä kauniiseen luontoon.

Silloin mies päätti vielä joskus muuttaa entiseen suuriruhtinaskuntaan. Hän on opiskellut sinivalkoista kieltä nyt itsenäisesti kaksi vuotta, päivittäin, ja samalla tuloksetta yrittänyt hakea töitä Suomesta. Silti toivo kuulemma elää edelleen vahvana. Olikin aika opettaa leveähymyiselle, kuun lopussa avioituvalle diplomi-insinöörille vanha sana täynnä mullan ja tervan tuoksua, kovettuneita käsiä, hikikarpaloita ja ikiaikaista tahtoa taistella loppuun saakka. Sisu.

Tarkoituksemme on tavata Nikitan kanssa pitkin kevättä ja kannustaa toisiamme haasteellisten kielten parissa. Itseäni alkoi hävettää oman venäjänkieleni heikkous, joten lienee pakko opetella iltalukemisina pari uutta sanaa!