Keltainen johtaja

Kävin pari viikkoa sitten Moskovassa. Punainen tori, Kremlin korkeiden tiilimuurien kätkemät kirkot ja hallintorakennukset, valtava valtionyliopiston päärakennus ja jylhät metroasemat tekivät liminkalaismieheen ison vaikutuksen. Kiistatta oudoin kokemus oli kuitenkin keltaisen johtajan näkeminen.

Astuin sisälle talon kokoiseen, pyramidin muotoiseen kivirakennelmaan. Hämärän käytävän perällä kohtasin lapsenkasvoisen sotilaan, joka nosti vasenta kättään kymmenen senttiä osoittaakseen tietä kohti keltaista johtajaa. Edessä oli lähes täydellinen pimeys, ja asettelin askeleeni huolella astuessani muutamia portaita alaspäin. Ilma oli viileämpää kuin ulkona. Huomasin edessäni jälleen himmeästi valaistut nuoren miehen kasvot. Sotilas liikautti kättään, ja suunta oli taas selvä.

Rauhallisen näköinen, pienikokoinen johtaja lepäsi puku päällä keskellä huonetta. Hänen silmänsä olivat kiinni. Valaistussa lasiakvaariossa makaava ruumis oli keltainen kuin ikivanha kirja tai maissintähkä. Takanani kulkenut mies pysähtyi hetkeksi, jolloin yksi vartiosotilaista napsautti sormiaan kiihdyttäen turistin uuteen vauhtiin.

Ehdin nähdä Vladimir Iljitš Leniniä parikymmentä sekuntia. Päästyäni takaisin Punaiselle torille paahtavan auringon alle mietin, että olinko nähnyt nuken vai ihmisen. Paljonko Vladimirissa on jäljellä sitä alkuperäistä? Milloin keltainen ruumis pääsee lepäämään maan multiin, matojen ruuaksi? Vaihdetaanko akvaarioon parinkymmenen vuoden kuluttua Vladimir, jonka nykyinen työpaikka on varsin lähellä kivistä pyramidia? Hänen kasvonsa komistavat jo nyt kuvakirjoja, tauluja, kelloja, mukeja ja puisia maatuskoja.