Kiitos.

Kiitos ikimuistoisista neljästä kuukaudesta. Saapuessani kylmään syleilyysi tammikuun lopulla, olit peittänyt autot hangen alle ja puhalsit tonneittain lunta päälleni, kun astelin kouluun. Pian huomasit, etten lähdekään pois, ja vaihdoit taktiikkaa tyystin.

Annoit minulle monta hyvää kaveria, suomalaisia ja venäläisiä. Heidän kauttaan juurrutit minut hiljalleen leveille kauppakaduille, kymmenille silloille ja kuvaasi rikkovaan Nevaan, jonka kapeat kanaalit tuovat sinulle elämää verisuonten lailla. Kiitos kymmenistä kahviloista ja ravintoloista, joissa toit pöytään tuoreiden leivonnaisten ja ruokien lisäksi paljon hauskoja keskustelunaiheita, jotka saivat minut sulkemaan silmäni iltaisin huulet korvissa. Oli myös hienoa, että annoit välillä mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia laajemmin tästä elämästä ja maailmasta, ja erityisesti tästä maasta. Opetit paljon.

Lähden aamulla Viipuriin, josta ostan polkypyörän ja matkaan puolitoista viikkoa Karjalan halki. Tuon kauniin maapalan isänmaani menetti sinun tähtesi. Suomenkielisen kartan takana lukee: ”Ota riski! Rakastu Venäjään!” Otin riskin ja rakastuin. En kanna kaunaa.

Kiitos, Pietari, noista kolmesta ovimummosta, jotka vuorotellen vartioivat minunkin kotiani koko kevään ajan ja jaksoivat aina toivottaa hyvää päivää. Päivät olivat hyviä! Elämäni kirjassa on nyt jälleen yksi valmis luku, kyrillisin kirjaimin kirjoitettu, yksi parhaista.