Asialistaa

Viimeisen parin viikon aikana ei ole tapahtunut mitään spektaakkelimaista, silä olen joutunut uhraamaan pääosan vapaa-ajastani kandidaattityön kirjoittamiseen. Listaan nyt kuitenkin ranskalaisilla viivoilla muutamia ajatuksia ja tapahtumia menneiltä päiviltä:

-Maailmalla vietettiin Earth Houria, jonka aikana kansalaisia yllytettiin sammuttamaan valot ja säästämään sähköä. Samana päivänä kuntosalilla kymmeniä kuntopyöriä, soutulaitteita, steppereitä ja juoksumattoja katsellessa tuli mieleeni, että voitaisiinko ihmisten kuntosaleilla tuottamaa energiaa hyödyntää vaikkapa valaistukseen? Jokainen hikiliikkuja lataisi kuntosalin akkua parilla sadalla watilla, ja jos akusta puhti loppuisi, niin perinteinen sähköverkko tulisi hätiin. Motto: puurosta valoa!

-Lauantaina söin sushia ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, ja muistot tuon raa'an mereneläväherkun alkulähteiltä pulpahtivat pintaan. Kämpälläni oli vierailulla liuta suomen nuoriso-osastoa, ja loistava seura sai sushin maistumaan melkein yhtä hyvältä kuin etnisen ravintolan kebab miedolla kastikkeella.

-Kävimme eilen vaihto-oppilaiden ja muutamien venäläisten köörillä paikallisessa teatterissa, Teatr Europassa. Juuri mitään en vuorosanoista ymmärtänyt, mutta näyttelijät tekivät vakuuttavaa työtä välittäessaan katsojille mielikuvaa Neuvostoliiton rappiosta. En viitsi tässä blogissa tuota rappiolistaa esitellä, mutta "miettikääpä ite."

-Lumet ovat miltei sulaneet ja Nevan jäät tekevät lähtöään. Kevään merkkejä myös lienee se, että näin viime yönä unta Natashasta, pienestä purrestani, jota kiillotin kotipihalla Suomenlahden lempeitä tuulia odotellessa.

Oliko uimahousut?

Pienten huokosten miljoonakerho
synnyttää innoissaan puroja, lampia.
Käännän päätä
ja räpäytän lammet lattialle.

Poski
vasten vedestä tummaa puuta
katson hämärään.
Päissä on mitä lie:

Yhdellä harmaa, kukan muotoinen.
Toisella vihreä ja punainen
suojatien värikoodi.

Ja sitten keltainen villapipo.

Sen alla tyttö oikaisee itsensä;
suorastaan valloittaa
selällään paikan, josta joku pappa poistui.

On kuuma.

Hengitän hitaasti, suoraan ylöspäin.
Selkä etsii raoista viileämpää,
mutta puroilla on voimaa.


”Klok.”


Joku tuli tai meni.

En anna silmieni hukkua, joten
mistä tietäisin.

Mies kertoo tarinaa.
Ymmärrys ei riitä millään,
ja matala ääni häviää painissa
tyhjälle ajatukselle.
Uutta vettä nousee pieniin puroihin.



Odottaako joku vapautuvaa paikkaa?

Nousen, istun alhaalla ja katson.
Taas erilainen huopahattu.
Vastapäätä tusinan verran viivoja
tai hymyjä,
kaikilla sielun peilit visusti kiinni.

Kaikilla oma, lämmin maailma.



Loisteputken kalpea valo kadehtii punaista päätä,
jolla on taas kiire.

Ovessa "сауна".
Ei ollut kiulua tai kauhaa.
Ja äiti:
oli uimahousut.



__________________________

Harhautus

Tällaisen blogin kautta on suuri kiusaus yrittää antaa itsestä ja maasta oikein dynaaminen, mahtava ja onnellinen kuva lukijoille. Ajattelin siis inhimillistää tuota kuvaa kertaheitolla ja kertoa salaisuuden. Töhöilin tällä viikolla oikein kunnolla! Armeijakielellä: tein morttivirheen. Venäjälle saavuttaessa ulkomaalaisen on rekisteröidyttävä viranomaisille kolmen päivän sisällä. Saavuin Helsingistä Pietariin myöhään maanantai-iltana, kristallinkirkkaana tarkoituksenani rekisteröityä heti tiistaina. Nuoruusajan dementia iski kuitenkin päälle, ja unohdin koko homman. Kävin Päkkilän Juhon kanssa kuuntelemassa Mozartin Requiemin torstaina, jonka jälkeen heitimme legendaa aamuun saakka. Aamulla sitten muistin rekisteröitymisen, auttamattomasti myöhässä. Kyllä harmitti.

Opintotoimiston Natasha kertoi, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voisin soittaa itse viranomaisille ja kertoa tilanteen. Tällöin joutuisin poliisitutkintaan, antaisin sormenjälkeni ja maksaisin 5000 ruplaa sakkoa. Tilanne olisi kuulemma vakava ja voisi aiheuttaa myös läjän muita vaikeuksia. Toinen vaihtoehtoni olisi käydä pikapuoliin uudestaan Suomessa ja muistaa rekisteröidä saamani uusi mahantulokortti ajoissa.

Tietenkin tartuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Maksoin Pietari-Lappeenranta-Pietari -bussilipusta 40 euroa, vietin 15 tuntia lauantaipäivästä sinisessä Mersun Sprinterissä ja kolme tuntia Lappeenrannan keskustassa. Söin kuuden euron pitsan, luin päivän lehdet, ostin Dressmannista sukat lätäköissä kastuneiden tilalle ja hain naapuriliikkeen alennusrekistä särmän nahkatakin, verovapaana tietenkin.

Paluumatkalla Venäjän rajalla katselin rajavirkailijattaren touhuja hengitystäni pidättäen. Hän tutki passini, viisumini ja maahantulokorttini huolellisesti. Välilä nainen oli jo laittaa papereihin leiman, mutta laskikin leimasimen, ja tutki tilannetta uudelleen, tietokonettaan keskittyneesti nakutellen. Sydämeni syke alkoi matkia kyrillisen näppäimistön nopeaa ja rytmitöntä ropinaa.

Viimein sain paperini. "Pasalusta!", eli kiitos vaan. Käyn rekisteröimässä paperini huomenna. Kännykkä muistuttaa.

(Tarina on fiktiivinen, jotta liittovaltion turvallisuuspalvelu, miliisi ja muut tahot välttyvät aiheettomilta epäilyksiltä ja jatkotoimenpiteiltä.)

Pietari-Helsinki ja keskustelu rajalla

Seuraava teksti on tallennettu tekstiviestiin perjantain ja lauantain välisenä yönä ja siirretty sitten tänne.

Istun minibussissa kuoppaisella maantiellä. Bussin ajovalojen lisäksi perjantaiyön pimeyttä rikkoo välillä lähestyvä valo, joka hetken päästä jakautuu kahdeksi ympyräksi. Vaalimaan raja-asema lähestyy kovaa vauhtia, mutta Helsinkiin on vielä matkaa neljä tuntia. Täytyy tappaa aikaa laittamalla ajatuksia tekstiviestiin. Siirrän tämän koko maailman luettavaksi huomenna päästessäni Hassen koneelle.

Kulutan transitin penkkejä miespuolisen kuskin, naispuolisen "matkanjohtajan" ja seitsemän eri ikäisen naisen kanssa. Vieressäni istuva Victoria kertoi, että naisten täytyy reissata Suomessa ahkerasti saadakseen viisumin, jolla pääsee esimerkiksi Espanjaan. Näin he joutuvat todistamaan konsulaatille todelliset matkailuintressinsä, sillä passeja myöntävät kaverit pelkäävät naisten etsivän ulkomailta aviomiehiä, tarkoituksenaan jättää Venäjä taakseen kokonaan. Miesten kohdalla pelkoa ei ole, sillä "he tulevat tietenkin takaisin."

Tämä bussimatka Venäjän kulttuuripääkaupungin ja Suomen pääkaupungin välillä on muuten uskomattoman edullinen: 15 euroa! Jos viisumi on hallussa, niin matkakustannuksista matkat Pohjolan Venetsiaan eivät jää kiinni. Kahdeksasta matkustajasta kertyy siis 120 euroa, josta vähennetään ainakin kahden ihmisen palkka, polttoainekulut ja muut. Tällä bisneksellä tuskin syrjäytetään erästä meksikolaista teleoperaattorilordia maailman rikkaimman ihmisen paikalta. Siis rahassa mitattuna: olenhan itsekin rikkaampi!

(toinen viestiin tallennettu merkintä 2h myöhemmin)

Keskustelu Suomen rajalla:

RV= rajavartija, VO=vaihto-opiskelija

RV: Onko tuo venäläinen nainen teidän seurassa?
VO: On joo. Tai siis samalla minibussilla tultiin.
RV: Tiiätkö onko hänellä muita matkatavaroita?
VO: No varmaan tuolla minibussissa. Niinku meillä kaikilla.
RV: Aivan. Ettei vaan tyttö oo Espanjaan menossa. Tiedätkö?
VO: Helsinkiin meinas pariksi päivää. Sitten meinas Pietariin palata.
RV: USkotko tuota naista? Vaikka ootte tunteneet toisenne vasta pari tuntia?
VO: No todellakin. Miksi se ois mulle koko matkan satuja kertonut.
RV: No näytähän passia vielä. Ettet vaan iteki oo joku virolainen tai venäläinen, ku noin puhemiehenä toimit.
(Vaihto-opiskelija ei reagoi ajatellen, että rajamies pelleilee. Passintarkastushan on jo takana.)
RV: No näytähän sitä passia nyt!
(vaihto-opiskelija näyttää passiaan)
RV: Selvä. Kunhan selviää, että tuo tyttö on valehdellut, niin sen viisumi revitään ja nainen lähetetään takaisin sinne Uralille, vai mistä lie tulee.
OV: Aivan. Se siis valehteli teille?
RV: No ei vielä tiedetä. Mutta katotaanpa laukut!

Elämä on luopumista

Otsikko rimmaa hienosti Siddharta Gautaman, eli Buddhan, legendaarisen totuuden kanssa. "Elämä on kärsimystä." Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Lapparini siirtyi tietokoneiden taivaaseen toissapaivana. Yritin korjata vempeletta tuntikausia, mutta onnistuin vain pahentamaan tilannetta. Yhteyteni ulkomaailmaan, tai siis kotimaahan,on talla hetkella koulun tietokoneen varassa. Rajan takana tietokoneen mahdollistamat yhteydet, Facebook, Skype, mese ja sahkoposti, ovat jyranneet itsellani reippaasti matkapuhelimen ohi. Nyt on alaston olo.

Olen harmissani siita, etten voi enaa sujuvasti kayttaa kahta minulle rakkainta kirjainta, joita venalaiset eivat ole tehokkuussyista painaneet kyrilliseen nappaimistoonsa. (Pakkoruotsin kayneena jatan sen kolmannen kirjaimen mainitsematta. Kysykaa ookkelta.)Pahoittelen, etten jaksanut kopioida ja liittaa ae:ta ja oe:ta juuri otsikkoa pidemmalle.

Omasta tietokoneesta luopumisella on myos hyvia seurauksia: koulun koneella kandityon kirjoittaminen sujuu huomattavasti jouhevammin. Ylimaaraisia virikkeita on vahemman.

Kavin tanaan leikkauksessa, jossa minulta poistettiin varsin ruma, paahani kasvanut systeemi. Nainen pesi hiukseni, hieroi paatani, kuivasi, leikkasi, trimmasi, pesi jalleen, hieroi ja tuunasi. Koko tunnin parturioperaatio, ensimmainen kohdallani moneen vuoteen, maksoi vain 12 euroa. Naytan nyt ehka hieman venalaiselta uuden hiustyylini kanssa, mista lienee vain hyotya tassa nationalistien taytamassa federaatiossa.

Lukion uskonnontunnilta muistan, etta Siddharta viimeisteli aikoinaan neljan totuuden sarjansa sanoihin "Karsimys lakkaa, kun elamanjano sammuu. Elamanjano sammuu kulkemalla pyhaa, kahdeksanosaista tieta." Siita tiesta en enempaa tiedakaan, mutta huomenna hyppaan mashrutkaan, paikalliseen tilataksiin, ja suuntaan 7-tieta Helsinkiin. Taytyy hankkia uusi kone.

Kolme naista

Näin kansainvälisen naistenpäivän aattona päätin antaa positiivista palautetta kauniimmalle sukupuolelle. Matkablogin luonteen huomioiden on kuitenkin paikallaan käsitellä naisaihetta siitä näkökulmasta, joka täällä itärajan takana avautuu. Jylhissä teksteissä on monesti kolme pääteemaa, joten keskityn itse kolmeen naiseen lauantailta.

Etsimme eilen kaupungilla nuorison suosimaa Zooom-ravintolaa kahden suomalaispojan, tai miehen, kanssa. Ainoa johtolankamme oli oma vuodentakainen muistikuvani siitä, että ravintola sijaitsee lähellä Kazanin kirkkoa Pietarin keskustassa. Hämärä muistikuvani johti meidät kilometrin väärään suuntaan, ja päädyin kysymään tietä nuorelta pietarilaistytöltä. Tummakutrinen olento väläytti hymyn, jonka rinnalla järjestelmäkameran lisäsalamavalokin näyttää kuolevalta valokärpäseltä. Tyttö osasi englantia, tiesi ravintolan, oman kantapaikkansa, ja opasti eksyneitä suomalaissetiä muutaman korttelin verran. Hän opiskeli kuulemma yliopistossa suhdetoimintaa. Veikkaan menestystä!

Metroasemalla yritin tuloksetta ostaa kuukausilippua, sillä kaupungin ainoa kuukausilippuja varten rakennettu toimisto on viikonloppuisin suljettu. Päädyinkin pakon edessä ostamaan kertalippuja myyntiluukulta, jonka lasiseinän takana istui keski-ikäinen, vahvasti meikattu venäläisrouva. Ilmoitin tilaavani kaksi lippua. Totinen nainen nosti pystyyn kaksi sormea, muodostaen näin tahtomattaan rauhanmerkin. Nyökkäsin ja liu’utin satasen hänelle ikkunan alta. Sekunnissa, ilmeenkään värähtämättä, nainen tönäisi vaihtorahat ja liput puolelleni. Huippunopeuteen parinkymmenen lipunmyyjävuoden aikana kouliintuneena hän ei käyttänyt koko asiakastapahtumaan enempää kuin kolme sekuntia! Hymyilin ihmetystäni suu ammollaan. Selän kääntäessäni taisin havaita myös pientä hymynkaretta takanani.

Suurimman vaikutuksen lauantain naisista minuun teki kuitenkin alakerran vanha ovimummo. On oikeastaan huijausta ottaa hänet tälle listalle, sillä olemme tavanneet kotikerrostaloni ulko-ovella jo kymmeniä kertoja, mutta mielestäni kyseinen mummo ansaitsisi vaikka kullalla silatun blogimaininnan. Hän oli nuori ja sorja neito, kun maailman katseet kääntyivät Hitlerin kohteena olevaan pohjolan Venetsiaan, silloiseen Stalingradiin. Saattoipa pakkasessa Nevan vartta astellut nuori tyttö ihmetellä, että missä isä on, kun hänestä ei kuulu mitään. Raatteentiestä ei vielä tiedetty.

Nyt arviolta kahdeksankymmentävuotias, pieni ja hento ovimummo katsoo aamuisin nuorta ja rikasta suomalaista vaihto-opiskelijaa, joka syöksyy oven ohitse kohti bussipysäkkiä. Sitten valpas vartija laskee katseensa takaisin kirjaan, monenteenko lie samalla viikolla, ja jatkaa lukemista. Välillä hän lakaisee ovenedustan lumesta, kärsinyttä luutaa kuihtuneilla käsillään komentaen, ja palaa taas kirjansa pariin.

Eilen, kun tulin asunnolleni lauantaikoulun jälkeen, tuo valkohapsinen, pieni mummo oli jälleen puhdistamassa pihakivetystä kunnon tuiskun jäljiltä. Mieleni teki auttaa, mutten tohtinut edes ehdottaa moista. Mummo nosti katseensa, ja tummat, kirkkaat silmät hymyilivät kymmenien uurteiden keskeltä. Neuvostoliiton aikaiset, naarmuiset lentäjälasit olivat valuneet ahkeran työntekijän nenänpäähän. Sanoimme toisillemme hyvää päivää.

27 pistettä

Tein viikko sitten BCG:n GMAT-testin, jonka perusteella valittiin työharjoittelijoita Moskovan toimistoon. Loppupeleissä paikka ei jäänyt valtavan kauas, sillä sain testistä 27 pistettä. 31 pisteellä olisi tullut kesällä muutto pääkaupunkiin!:)

Kissa ja koira lähtivät Suomeen

Kävin tänään jututtamassa muutamia Fazerin omistaman, Pietarin suurimman leipomon, Hlebny Domin johtajia osana koulun konsultointiprojektia. Keski-ikäiset naisjohtajat olivat varsin leppoista väkeä, ja välillä nauroimme yhdessä Venäjälle vedet silmissä. Hyvästellessämme kaverit tarjosivat alustavasti jotain henkilöstöjohtamiseen liittyvää tutkimusprojektia kunhan palaan Suomeen. Pitää kyllä säilyttää linkki.:D

Täällä lumet sulavat hurjaa vauhtia ja kumisaappaita on kovasti ikävä. Huhujen mukaan pakkaset kuitenkin palaavat, joten keväästä on tässä välissä turha vielä hehkuttaa.

Sain viimein lähetettyä lahjapaketin kummitytölle, karmeasti myöhässä kylläkin. Muutamien turhien postireissujen jälkeen löysin nimittäin tänään oikeanlaisen paikan, ja jonotettuani tunnin verran kahden asiakkaan (!) takana sain luovuttaa kissan ja koiran tiskille. Takanani nuori neito muistutti minulle, että olemme Venäjällä, eli hommat eivät pelaa. No, itseäni jonotus ei haitannut, sillä armoton byrokratia ja yksinkertaistenkin asioiden mieletön hitaus ja monimutkaisuus ovat turruttaneet minut. Esimerkiksi metroaseman mummo käytti tänään valtaansa, eikä myynyt minulle metrokorttia, koska passini oli koulun toimistolla. Ei tunnu missään! Toivottavasti kissa ja koira ovat perillä Suomessa ennen kesää.:D

Nyt Fitness Planetalle hyväksyttämään netistä napattu treeniohjelma. Täytyy olla kunnossa voitonpäivän paraatissa Moskovassa.:)