Oliko uimahousut?

Pienten huokosten miljoonakerho
synnyttää innoissaan puroja, lampia.
Käännän päätä
ja räpäytän lammet lattialle.

Poski
vasten vedestä tummaa puuta
katson hämärään.
Päissä on mitä lie:

Yhdellä harmaa, kukan muotoinen.
Toisella vihreä ja punainen
suojatien värikoodi.

Ja sitten keltainen villapipo.

Sen alla tyttö oikaisee itsensä;
suorastaan valloittaa
selällään paikan, josta joku pappa poistui.

On kuuma.

Hengitän hitaasti, suoraan ylöspäin.
Selkä etsii raoista viileämpää,
mutta puroilla on voimaa.


”Klok.”


Joku tuli tai meni.

En anna silmieni hukkua, joten
mistä tietäisin.

Mies kertoo tarinaa.
Ymmärrys ei riitä millään,
ja matala ääni häviää painissa
tyhjälle ajatukselle.
Uutta vettä nousee pieniin puroihin.



Odottaako joku vapautuvaa paikkaa?

Nousen, istun alhaalla ja katson.
Taas erilainen huopahattu.
Vastapäätä tusinan verran viivoja
tai hymyjä,
kaikilla sielun peilit visusti kiinni.

Kaikilla oma, lämmin maailma.



Loisteputken kalpea valo kadehtii punaista päätä,
jolla on taas kiire.

Ovessa "сауна".
Ei ollut kiulua tai kauhaa.
Ja äiti:
oli uimahousut.



__________________________