Hymyilevä Darwin ruokajonossa

Miten on kehittynyt pietarilaisen bisneskoulun ruokajonon kärjessä asteleva venäläisopiskelija? Sain siihen ymmärrystä pari viikkoa sitten, kun menin kahden suomalaiskaverini kanssa yliopiston ruokalaan täyttämään vatsamme edullisella kouluruualla.

Poistuimme luennolta ensimmäisten joukossa ja laskeuduimme betoniportaita pitkin pari kerrosta karuun ja avaraan ruokalaan, joka vetää sisäänsä parisataa opiskelijaa. Olimme jonossa ensimmäisten joukossa; salaattihylly ja ruokailuvälineet siinsivät vain viiden metrin päässä. Siinä vaiheessa Charles Darwin kieri haudassaan ja nauroi partakarvat tutisten luonnonvalintateorian epäilijöille. Vaikka pidimme katseemme tiukasti edellämme jonottavien selässä, emme edenneet ensimmäisten kymmenen minuutin aikana metriäkään. Hymyilevät opiskelijat, nuoret miehet ja naiset, astelivat jonon kärkeen, soluttautuivat sinne ystäviensä tukemana ja jättivät kolme suomalaismiestä seisomaan voimattomina, suut ihmetyksestä ammollaan.

Eräs neito tuli kohdalleni, sanoi "Izvinite!", eli anteeksi, ja astui eteeni. Otin sisälläni jo muutamia kierroksia, sillä en ymmärtänyt näitä erikoisia pelisääntöjä. Nälkä kalvoi mieltäni, kun keskustelin kahden kohtalotoverini kanssa taktiikasta. Suomalaisen toimintatavan säilyttäminen, sääntöjen noudattaminen ja etuilun jättäminen voittivat demokraattisen äänestyksen hetkeksi. Sitten Darwin tuli korvani juureen ja kuiskasi: "Jos tahdot ruokaa, käytä kyynärpäätaktiikkaa. Luonnonvalinta ratkaisee sen, jäätkö eloon."

Olin kolmesta ensimmäinen, jonka kärsivällisyys loppui varttitunnin kohdalla. Oikaisin parin metrin matkan ihmisröykkiön keulalle, autoin vieressäni seisonutta nuorta venäläispoikaa hieman sivuun ja otin tarjottimen käteeni. Hetken päästä istuin jo pöydän ääressä, edessäni läjä rasvaista makaronia ja kotletti. Sisälläni ärjyi leijona. Sen vatsa oli täynnä syötyä moraalia.

Kielikaveri ja pelottava mummo

Sorruin tänään kiireessä astumaan McDonaldsiin Vasilievskyn metroaseman kupeessa, ja BicMac-ateriaa tuhotessani pöytäni ääreen istuutui kuusikymppinen mummo suklaaleivoksen kanssa. Hän alkoi heittää juttua urakalla, ja olin pakotettu keskustelemaan kännykkäsanakirjan avustamana. Uteliaan mielen valtava kysymystulva sisälsi ainakin seuraavat: Mikä sinun nimesi on? Mitä Henri tarkoittaa? Missä asut? Missä vanhempasi asuvat? Mitä ajattelet Putinista ja Medvedevistä? Onko Pietari hieno paikka?

Kun aloin tehdä lähtöä, ryppyjään paksulla pakkelilla täytellyt mummo ehdotti, että hän voisi tarjota kahvit. Torjuin tarjouksen niin ystävällisesti kuin osasin. Seuraavana hän kysyi puhelinnumeroani. Toinnuttuani hämmästyksestä kirjoitin vanhaan Nokialaiseen rivin numeroita summamutikassa. Mummeli yritti samantien soittaa puhelimeeni, joten lähdin rivakasti paikalta. Riemu keskustelusta paikallisen babushkan kanssa oli muuttunut minuutissa hyökyaalloksi vastenmielisyyden tunnetta. Sotilastermiä käyttäen: irti!


Hetkeä myöhemmin tapasin sovitusti Nikitan, kielikaverini Pietarin Suomi-klubilta, ensimmäistä kertaa. Ikäiseni nuori mies yllätti minut täysin. Hän puhui suomea erittäin hyvin ja ymmärsi lähes kaiken mitä lausuin, kun käytin selkeää kirjakieltä oulun sijaan. Astelimme viimeisiä pieniä jäälauttoja hyvästelevän Nevan vartta, kun ilta-aurinko värjäsi keltaisten rakennusten seinät oransseiksi ja navakka tuuli sai kamerakäden epävakaaksi. Nikita kertoi, että pari vuotta sitten hän kävi Suonenjoella poimimassa kesän mansikoita, ja ihastui samantien rehellisiin ja ystävällisiin ihmisiin sekä kauniiseen luontoon.

Silloin mies päätti vielä joskus muuttaa entiseen suuriruhtinaskuntaan. Hän on opiskellut sinivalkoista kieltä nyt itsenäisesti kaksi vuotta, päivittäin, ja samalla tuloksetta yrittänyt hakea töitä Suomesta. Silti toivo kuulemma elää edelleen vahvana. Olikin aika opettaa leveähymyiselle, kuun lopussa avioituvalle diplomi-insinöörille vanha sana täynnä mullan ja tervan tuoksua, kovettuneita käsiä, hikikarpaloita ja ikiaikaista tahtoa taistella loppuun saakka. Sisu.

Tarkoituksemme on tavata Nikitan kanssa pitkin kevättä ja kannustaa toisiamme haasteellisten kielten parissa. Itseäni alkoi hävettää oman venäjänkieleni heikkous, joten lienee pakko opetella iltalukemisina pari uutta sanaa!

Todennäköisyyslaskelmia

Kirjoitin naistenpäivänä blogissani kolmesta naisesta, joista ensimmäisen tapasin kysyessäni tietä ravintolaan. Nyt aiheeni koskettaa taas kauniimpaa sukupuolta, mutta tahdon painottaa, että syynä ei ole nainen, vaan uskomaton sattuma. Mieletön sattuma.

Kuinka todennäköistä on, että suomalaismies kysyy tuntemattomalta tytöltä tietä viisimiljoonaisen kaupungin keskustassa, ja kohtalon oikusta pyytää apua venäjänkielisen ohjelman ymmärtämiseen Beethoven-konsertissa kuukautta myöhemmin juuri samalta tytöltä? Kuinka todennäköistä on, että tyttö yhtäkkiä muistaa, että on tavannut tuon neuvoa kysyvän suomalaisen kuukautta aiemmin Pietarin pääkadulla? Kuinka todennäköistä on, että muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen suomalainen ja venäläinen vaihtavat puhelinnumeroita ja lähtevät konsertin jälkeen kahville, mukanaan fiksusti pukeutunut, trendikäs, huumeilla kätensä tärisemään saava mies? Ja kuinka todennäköistä on, että tuo mies, aikansa juttua heitettyään, joutuu poistumaan paikalta, jättäen suomalaisen miehen ja venäläisen tytön, tai naisen, kahdestaan kahvilaan perjantai-iltana?

Kuinka todennäköistä on, että cappuccinoa hiljaisen jazzin säestämänä sekoittelevat suomalainen ja venäläinen huomaavat, että heillä on iso liuta samoja harrastuksia, kokemuksia ja mielenkiinnon kohteita? Ja että venäläinen brunette kysyy suomalaiselta maantievärin edustajalta, että tunteeko hän suomesta yhtä Jukkaa, Rintalan Jukkaa? Kuinka todennäköistä on, että kyseinen Jukka tahtoo nimenomaan tuon James Cook-kahvilassa istuvan tytön kävelevän kameroiden ja muotikriitikoiden eteen maailman eri kolkissa, yllään Jukan suunnittelema asu? Tai että Chanel tahtoo samaa?

Kuinka todennäköistä on, että opintolainalla elävä suomalainen vaihto-opiskelija ajautuu kahville itselleen täysin tuntemattoman, kaupungin seurapiireissä sukeltavan venäläisen huippumallin kanssa, ja he sopivat tapaavansa seuraavalla viikolla kuoron laulaessa kirkossa Ave Mariaa? Ja että kulkuri ja joutsen ovat samalla viivalla, yhtä vahvoja, jolloin molemmat voivat olla rauhassa omana itsenään?

Ei liene kovin todennäköistä. Elämässä on kuitenkin se hieno puoli, että välillä todennäköisyyksiä vastaan mennään ryminällä. Joku saa salamaniskun päähänsä seitsemän kertaa. Toinen voittaa lotossa kahdesti pääpotin. Kolmannelle käy, kuten yllä.

Mukava olla se kolmas. Tämä on sellaista, mitä tulin Pietarista hakemaan: paikallista kieltä, kulttuuria ja kavereita, en isoa läjää opintopisteitä hyvillä arvosanoilla. Huomenna on henkilöstöjohtamisen koe. Päässäni soi Beethovenin viidennestä sinfoniasta "Allegro."

Maailman kansainvälisin posti

Ostin pienelle kummitytölleni syntymäpäivälahjaksi pari pehmolelua, jotka lähetin hänelle helmikuun lopulla. Venäjän posti, Potsta Rossii, onnistui saamaan ne perille Ouluun vaivaisella kuuden euron postimaksulla. Matkaa Pietarista kärppäkaupunkiin kertyy autolla noin 750 kilometriä. Onkin melko vaikuttavaa, että paketti viipyi matkalla 40 päivää!

Luin kyllä ennen paketin lähettämistä suurlähetystön sivuilta, että posti saattaa kulkea Pietarin ja suomen välillä jopa kahdeksan viikkoa. Päättelin tiedon olevan luultavasti vanhentunutta, tai ainakin liioteltua, sillä eihän äiti-Venäjän postilaitoskaan voisi olla niin tehoton. Jos joku paikallinen Sergei Tarzanov laittaisi paketin reppuun ja lähtisi viemään sitä Pohjois-Suomen pääkaupunkiin potkulaudalla, potkutellen ainoastaan kahdeksan tuntia päivittäin, kymmenen kilometrin tuntinopeudella, hän olisi kantamuksineen perillä kymmenessä päivässä. Jos alakerran ovimummo olisi ottanut helmikuussa jalkaansa Peltoset ja sivakoinut ojia myöten Ouluun, olisi hänkin ollut perillä ennen lumen sulamista. Jos puolen kilon paketti olisi toimitettu Suomen piilaaksoon pikkulintujen toimesta viemällä siitä 20 grammaa päivittäin oikeaan osoitteeseen, se olisi ollut perillä alle kuukaudessa. Nyt ei ollut.

Syitä postipaketin hitaaseen matkantekoon voi olla useita. Mahdollisesti paketti vietti muutamia päiviä Pietarissa ennen lähtöään. Ehkäpä postitätin lapsi leikki lähettämilläni pehmoleluilla, kunnes kyllästyi niihin. Tai mahdollisesti paketit eivät mene Suomeen lyhintä reittiä, vaan jonkun keskuspostin kautta, käyden mutkan vaikkapa Amsterdamissa. Mutta sekään ei riitä selittämään neljääkymmentä päivää. Totuus lieneekin se, että Venäjän posti lähetti pakettini väärään suuntaan, tahallaan tai vahingossa! Luulen löytäneeni vastauksen.

Paketti odotti ensin viikon verran kyytiä juna-asemalle, josta se vietiin kiskoja pitkin maailman suuriman maan itäisimpään kolkkaan, Vladivostokiin, Japaninmeren rannalle. Siellä paketti, pehmot kissa ja koira, säilöttiin terminaaliin, josta trukkikuski nosti sen tuhansien muiden pienten pakettien kanssa laivaan kolme päivää myöhemmin. Rahtialus pysähtyi Japanissa yhden päivän, josta se jatkoi matkaansa viidentoista päivän ajan saapuen lopulta helteiseen Panamaan. Reissussa pahoin kärsinyttä pakettia ei vietykään maailman kuuluisimman kanavan läpi, vaan nostettiin lentokoneeseen, joka laskeutui kahtatoista tuntia myöhemmin Amsterdamiin. Sieltä se vietiin Finnairilla Helsinkiin, josta edelleen alle vuorokaudessa Ouluun.

Kiitos Potsta Rossii, maailman kansainvälisin posti. Kiitos Siperian pikajuna, kiitos laivan miehistö, kiitos lentokapteenit ja kiitos kaikki ne postin kulkuun vaikuttaneet tahot, joita en erikseen maininnut. Kummityttöni sai lahjansa tänään. Myöhästyneet, mutta sitäkin lämpimämmät syntymäpäiväonnittelut, Olga!

Merkkitapahtumien äärellä

Sain raavittua kasaan kohtuullisen ensimmäisen version kandidaattityöstä ja lähetettyä sen valvojalle kiirastorstaina, jonka jälkeen olikin mukava rauhoittua pääsiäisen viettoon.

Tästä tulee, tai on jo, erilainen pääsiäinen. Vanhat kaverit, perhe, rairuoho, junioreille piilotetut Kinderit, mämmi ja tuomiokirkossa kuunneltava Matteus-passio puuttuvat. Niiden synnyttämää aukkoa olen yrittänyt täyttää soittamalla Matteus-passion youtubesta ja käymällä hetken valtavassa Kazanskin kirkossa seuraamassa ortodoksista Jumalanpalvelusta ikoneineen, piilosta laulavine kuoroineen ja suitsukkeineen. Päivisin olen nauttinut Pietarin kirkkaasta kevätauringosta, ja iltaisin paikalliset, hämärästi valaistut kahvilat ja kuppilat ovat toivottaneet pieniä kaveriporukoita tervetulleeksi cappuccinolle tai muulle.

Tänään maksoin opiskelijalipusta euron ja kävin kuuntelemassa Bachin urkumusiikkia kahden tunnin verran Bolshoi Salissa, paikallisten filharmonikkojen kotiluolassa. Koraalit pakottivat sydämeni lyönnit varmaan lähelle neljääkymmentä.

Pääsiäinen ei juuri näy. Itse asiassa päivämäärästä tietämätön ei voisi arvata pääsiäistä täällä muusta, kuin suuresta tulppaanimäärästä, joka ihmisten käsien kautta vaihtaa omistajaa, siirtyen metroihin, kauppoihin, kahvilohin ja puistoihin.

Kaikki eivät ole vielä rauhoittuneet kristinuskon merkkitapahtumien äärellä. Pommiuhkaukset ovat saapuneet jo tähänkin kaupunkiin, sulkien muutaman aseman hetkeksi. Toissapäivänä todistin metrin päästä, kuinka kaksi bussilastillista mellakkapoliiseja tukahdutti opposition järjestämän mielenilmauksen, jonka aiheena oli kokoontumisen vapaus. Kämppäni yläpuolella asuu mies, joka yön äänistä päätellen joutuu turvautumaan väkivaltaan sanojen loppuessa.

Täytyy lyödä nyrkillä kattoon ja laittaa Matteus-passiota kovemmalle.

Hyvää pääsiäistä!