Voiton vai tappion päivä?

Sunnuntaina Venäjä kajautti ilmoille voimakkaan "Uraa!"-huudon koko maailmalle voitonpäivän kunniaksi. Täällä kulttuuripääkaupungissa suuri Talvipalatsin aukio toimi näyttämönä historiansa suurimmalle sotilasparaatille. Hetkittäin sain tarkennettua katseeni eturivin kiinalaisten takaa valtavaan kuvaruutuun, jossa presidentti Medvedev piti puhetta Saksan liittokansleri rinnallaan. 9. toukokuuta juhlittiin liittoutuneiden voittoa Natsi-Saksasta. Oliko minulla syytä juhlaan?

Pieni ja sisukas Suomi taisteli Venäjää vastaan Saksan rinnalla. Usein puhutaan erillissodasta, mutta näkeekö muu maailma tilanteen sinivalkoisten vai sinipunavalkoisten lasien läpi? Hitler kävi Mannerheimin syntymäpäivillä, eikä hän syönyt täytekakkua suinkaan vihollisen ominaisuudessa. Vanha vainooja tuli idästä ja vei rakkaasta Suomi-neidostamme isoja paloja kylmällä kourallaan. Kuuluiko Suomi voittajiin? Ei. Torjuntavoittajiin kyllä, mutta häviäjäpuolella olimme, jos yhtään uskomme kansainvälistä tietosanakirjaa.

Puolueettomana suomalaisena voin toki mainostaa, että esi-isämme taistelivat myös Hitlerin joukkoja vastaan Lapin sodassa. Suomi taisteli siis hetken verran Venäjän, suurimman vihollisensa, puolella. Saksalaiset vetäytyivät ja muutama heistä antoi henkensä suomalaisen luodille. Voisinko siis juhlia voitonpäivää?

Hitler oli syöpä koko ihmiskunnalle, ihmisen moraalille ja oikeudenmukaisuudelle. Tuon julman nöpöviiksen kukistaminen oli niin merkittävä teko, että voisin melkein kiittää venäläisiä siitä. Laajimmassa merkityksessään voitonpäivää voivat siis juhlia kaikki maailman kansalaiset, joilla on sydän paikallaan. Vai voivatko?

Ristiriitaisin tuntein vyöryin monituhatpäisen kansanjoukon mukana aamulla Talvipalatsille seuraamaan paraatia. Iltapäivällä etsin hyvissä ajoin eturivin paikan Pietarin valtakadun, Nevsky Prospektin, reunalta. Jalan tai vanhoilla sotilasajoneuvoilla kulkeneet tuhannet silmäätekevät, sotilaat ja veteraanit saivat kansan hurraamaan maansa nimeä. Näkyipä joukossa ainakin kommunisteja Stalin-kuvien kanssa, elonsa ehtoolla olevia veteraaneja rintamukset mitaleilla peitettyinä ja venäläisiä urheilijoita jumppa-asuissaan.

Illalla seisoin mustana kimmeltävän Nevan rannalla ja katsoin, kun sen ylle ammuttiin pitkä mutta vaatimaton ilotulitus kanuunoiden jyskeen säestämänä. Paikalla oli kymmeniätuhansia ihmisiä, joiden huudot ja riemu saivat vastustajan vakoojankin nauramaan hämmästyksestä. "Rossiya, Rossiya!" kajahti mahtavasti ilmoille, kun nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, rikkaat ja köyhät jakoivat yhteisen palan historiaa täynnä voimakasta kansallistunteen paloa.

Oli hienoa nähdä, että tässä vastakohtien ja ristiritojen maassakin löytyy aihe, jonka takana näennäisesti kaikki kansalaiset voivat seisoa yhtä ylpeinä. Tuli venäläisten puolesta hyvä olo.

Jätin liput ja rintamerkit ostamatta ja kannatan edelleen käsitettä erillissodasta. Kiitos kuitenkin niille venäläisille veteraaneille, jotka olivat mukana kukistamassa lahjatonta taidemaalaria joukkoineen muilla rintamilla.